Markku Jokisipilä

Kaunaista lärväilyä

2012-01-05T11:49:00.003+02:00

Ihan tunsin piston sydämessäni, kun huomasin Paavo Lipposen vetäneen herneen nenäänsä dosentti Arto Luukkasen Aamulehdessä julkaistusta näkökulmakirjoituksesta. Luukkanen arvioi Nord Streamin konsultiksi ryhtymisen tahranneen Lipposen valtiomiehen auran siinä määrin, että presidenttihaaveet saa haudata. Kirjoituksesta suivaantuneena Lipponen kieltäytyi osallistumasta Tamperetalon vaalitilaisuuteen missään muodossa, edes virtuaalisesti.

Lipponen kiisti olleensa tekemisissä Gazpromin kanssa. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että Gazprom omistaa kaasuputkiyhtiö Nord Streamista 51 prosenttia. Ja Gazpromin tuottamaaa ja myymää kaasuahan varten koko tuubi rakennettiin. Lipposen kannalta asian tekee kiusalliseksi totta kai se, että Venäjän valtio on käyttänyt Gazpromia surutta ulkopoliittisena aseena. On hyvin vaikea sanoa, missä Gazprom loppuu ja Kreml alkaa. Putki muutti Itämeren strategista tilannetta luomalla perusteet Venäjän lisääntyneelle sotilaalliselle läsnäololle, ja tähän lopputulokseen Lipponen oli konsulttina myötävaikuttamassa.

Lipponen vaatii medialta itselleen arvokkaasti eläköityneen vanhemman valtiomiehen ja eminenssin kunnioitusta. Nyt hän on kuitenkin ehdolla presidentinvaaleissa, ja ehdokkaana häntä nimen omaan on käsiteltävä. Kaiken näköisiin kysymyksiin on pystyttävä vastaamaan, erityisesti presidentin valtaoikeuksiin edelleen kuuluvaan ulkopolitiikkaan liittyviin. Ollessaan ehdolla ulkopolitiikan johtajaksi Lipponen ei voi vaatia itselleen Nord Stream -asiassa mitään diplomaattista koskemattomuutta. Kansalla on oikeus tietää ja hänellä velvollisuus kertoa, mikäli hän haluaa tulla ehdokkaana vakavasti otetuksi. Kaiken lisäksi, jos asia on niin irrelevantti ja mitätön kuin Lipponen esittää, mikä siitä kertomisessa voi olla niin vaikeata?

Eilisessä Turun Sanomien kolumnissani tulin itsekin kaunaisesti lärväilleeksi Lipposen suuntaan ja vieläpä tästä samasta aiheesta. Lipponen tuskin jorinoistani piittaa, sainhan hänen pari vuotta sitten julkaistussa, todellisena savolaisen itseironian tyylinäytteenä nimen "Järki voittaa" saaneessa kirjassaan tuomion anti-intellektuellina. No, kun on Lipposen mukaan "lausunnoillaan sulkenut itsensä ulos vakavasti otettavasta tutkimuksesta", voinee rauhassa kirjoitella tällaistakin. Nahkurin orsilla ja niin edespäin.

Kahden kierroksen väkeä
TS 4.1.2012

Tulevien presidentinvaalien asetelmat muistuttavat painikisojen raskasta sarjaa 1990-luvulla. Kaikki tiesivät Aleksandr Karelinin voittavan, jolloin jännitettiin ainoastaan sitä, kuka joutuisi finaaliin hänen riepoteltavakseen.

Samalla tavoin kuin Karelinin suurin haaste oli olla rikkomatta itseään harjoituksissa ja päästä kisapaikalle Tupolevin putoamatta, Sauli Niinistö on kampanjassaan voinut keskittyä virheiden välttelyyn. Näytöt on annettu, enää pitää vain väistää liukumiinat ja banaaninkuoret.

Tuleva presidentti on valtaoikeuksiltaan edeltäjiinsä verrattuna kuin eläinklinikan nipsaisupöydällä käynyt puudeli, mutta kansaa vaalit kiinnostavat. Vaikka kaikki haastajat eivät ihan all stars -tasoa olekaan, on joukossa koviakin kandidaatteja. Niinistö tietää, että vaikka suojauksen pettäminen ei kanveesiin vielä veisikään, silmäkulma saattaa kyllä aueta. Vahvimmin viimeiseen tanssiin ovat olleet tyrkyllä Timo Soini , Paavot Väyrynen ja Lipponen sekä Pekka Haavisto .

Väyrynen voi jo nyt olla itseensä tyytyväinen, niin kuin onkin. Oma puolue yritti saatella Paavoa poliittiseen ruumisarkkuun kunnianpuheenjohtajuudella ja äänestäjät eduskunnasta pudottamalla, mutta jälleen hän voitti riivaajansa ja osoitti olevansa peluri, ei idiootti. Väyryskampanjasta odotettiin keskustan kuolinmessua, mutta Åbon tohtori näyttää elvyttäneen puolueen kannatusta. Keminmaan keisari tuntuu oppineen jopa mediapelin säännöt.

SMP:n kokovartalokonkurssin raunioista noussut Timo Soini jalosti raviratojen ja tupailtojen opit triangelin särkeneeksi jytkyksi. Millwallilta kesti 119 vuotta päästä FA Cupin finaaliin, mutta Soini nousi mutasarjasta liigaan 16 vuodessa. Kun Jyrki Katainen , Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi pakoilivat ehdokkuutta kuin spitaalia, on Soini sydänystävänsä Paavo Arhinmäen ohella kisan ainoa puoluepamppu.

Tässä totossa Timo lienee pistänyt rahansa voittajapelin sijaan kaksariin, sillä Mäntyniemeä kirkkaampina kiikareissa siintävät huhtikuun 2015 kuninkuusajot. Oppositiojohtajana persujen suurmufti seisoo kuin Impivaaran tammi, vaikka ahoilta hallaa puskeekin ja porstuassa herra hakkaraiset kompuroivat.

Lipponen keskustelee vaikka Kiinan keisarin kanssa, ja melkoisia käännöksiä tämä syvien vesien iso kuha on tehnytkin. Sosialismia ja yksipuolista aseistariisuntaa saarnanneesta radikaalista kuoriutui valtiomiehenä Tali–Ihantala-nostalgian ruudinkatkussa viihtyvä Gary Cooper , joka johti kansansa Euroopan pimeyden kovaan ytimeen ja viittä vaille myös teksasilaisen sheriffikollegansa lynkkausporukoihin.

Mooses jakoi Punaisenmeren kahtia pelastaakseen israelilaiset, Lipponen halkaisi Itämeren kaasuputkella ja pelasti sekä palelevat saksalaiset, naapuriensa kiusaamat venäläiset että oman pankkitilinsä.

Kaiken viherhörhöilyn kampanjastaan karsinut Haavisto saattaa hyvinkin panna heteroherroille jauhot suuhun, kunhan Ecuadorin topi pysyy poissa lööpeistä. Koijärven veteraanista on kehkeytynyt valtiomiesmäinen yleispoliitikko, jota ei asiakysymyksissä peittoa Töölön erkkikään. Haavia keventää kuitenkin se, että samoilla cityliberaaleilla apajilla kalastelevat myös Eva Biaudet ja Arhinmäki.

Varmalla voittajalla on vain hävittävää. Kun puhuri nousee, suorassa kansanvaalissa voi tapahtua nopeasti ja paljon. Vuoden 2006 toisen kierroksen vaalipäivän äänissä Tarja Halosen voittanut Niinistö tietää asian omakohtaisesti.

Moraalin aateliset kettumetsällä

2011-11-30T16:26:00.002+02:00

Vaatimus nollatoleranssista rasismille ja seksuaaliselle häirinnälle on saavuttanut laajaa myönteistä vastakaikua. Hyviä asioita on helppo ja mukava puolustaa. Kukapa nyt haluaisi kannattaa syrjintää tai törkykäyttäytymistä? Hyvien asioiden kätevyyttä lisää niiden itsestäänselvyys.

Kaikkihan tietävät jo vaistomaisesti, mitä rasismi on, tai missä kulkevat ne seksuaaliset rajat, joita ei sovi ylittää. Jos nimität kadulla vastaan kävelevää mustaa henkilöä neekeriksi, olet rasisti, jos tarraat firman pikkujouluissa luvatta työtoverin ryntäimiin, olet karsinasi ulkopuolella ilman valtuuksia törkeästi röhkivä seksistinen sika.

Vaikka tämä on päivänselvää, jostain kummasta kuitenkin kumpuaa urpoja, jotka eivät ymmärrä tai ainakaan kunnioita hyviä asioita. Heidän päihinsä järkeä on taottava osoittamalla, ettei näissä asioissa suvaita pienintäkään lipsumista hyväksyttävän käytöksen rajojen ulkopuolelle. Ympäröivän yhteisön yksimielinen tuomio ja kunnolla kirpaisevat seuraukset olkoot heille opiksi.

Hyviä asioita on paljon. Suomessa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisjärjestöt ovat vaatineet nollatoleranssia rasismin ja häirinnän lisäksi myös muun muassa asunnottomuudelle, koulukiusaamiselle, nuorisotyöttömyydelle, hoitovirheille, harmaalle taloudelle, roskaamiselle, graffiteille, ylinopeuksille, julkijuopottelulle ja kiroilulle.
Ajatus on totta kai käännetty myös business-opiksi; asiasta kirjan kirjoittaneen valmennuskonsultti Ari Heiskasen mukaan yrityksessä ”nollatoleranssitila luo vahvan pohjan voitokkaalle etenemiselle ja vauhdin nostolle”.

Nollatoleranssilla tarkoitetaan jonkin käyttäytymistavan tai ilmiön katsomista niin tuomittavaksi, ettei sitä suvaita lainkaan. Mikäli sitä kuitenkin ilmenee, tulee siitä automaattisesti seurata rangaistus, aina ja samansuuruisena. Koska tavoitteena on eliminoida kyseinen käyttäytyminen kokonaan, teon taustaa, olosuhteita, räikeyttä, mahdollisia lieventäviä asianhaaroja tai tekijän syyllisyyden astetta ei tule ottaa huomioon lainkaan.

Nollatoleranssi on kategorinen imperatiivi, ehdoton määräys toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se perustuu absoluuttiseen varmuuteen siitä, missä kulkee oikean ja väärän raja. On vaikeaa kuvitella inhimillisen toiminnan sääntelyyn huonommin soveltuvaa periaatetta. Ihmiset, teot ja tilanteet ovat erilaisia, ja elämään liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta. Asioiden kokeminen ja tulkinnat vaihtelevat suuresti, mistä kertoo vaikkapa se, että suomalaisissa käräjäoikeuksissa käsitellään vuosittain yli 300 000 riita-asiaa.

Rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä ei ole olemassa sellaisia aukottomia ja yleispäteviä määritelmiä, joita voisi muitta mutkitta soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyrkkisäännöksi on tarjottu sitä, että jos väitetyn syrjinnän tai häirinnän kohde kokee tulleensa syrjityksi tai häirityksi, teko on tosiasiallinen. Tällainen subjektiivinen määrittelyoikeus on kuitenkin oikeustajun ja tasavertaisuusperiaatteen kannalta erittäin ongelmallinen, koska se tekee syytösten kohteesta automaattisesti syyllisen ja riistää häneltä oikeuden puolustautumiseen. (TS 30.11.2011)

Nollatoleranssi lietsoo myös kollektiivista hysteriaa, jolla hyvän asian nimissä oikeutetaan kohtuuttomiakin ylilyöntejä. Uusmoralistisessa nykyilmapiirissä esimerkiksi jo pelkkä julkisesti esitetty syytös seksuaalisesta häirinnästä riittää pilaamaan henkilön maineen ja uskottavuuden pysyvästi, aivan riippumatta siitä, onko syytöksessä perää vai ei.

Veljessota

2011-11-04T10:17:00.004+02:00

Sunnuntaiaamuna 2.8.1992 Lago de Banolasilla 12 soutajaa ja kuusi perämiestä asettui lähtöviivalle taistelemaan viimeisiksi jääneistä perämiehellisen kaksikon olympiamitaleista. Vuoden 1996 Atlantan olympialaisiin mennessä miesten perämiehetön kaksikko ja nelonen sekä naisten perämiehetön nelonen saivat tehdä tilaa kolmelle uutena mukaan tulleelle kevyen luokan lähdölle.

Line-up oli kova. Ehdottomina ennakkosuosikkeina matkaan lähtivät radan neljä napolilaiset Abbagnalen veljekset Giuseppe ja Carmine perämiehenään Giuseppe di Capua. Italialaisilla "due con" oli kulkenut viimeiset kymmenen vuotta siihen malliin, että heistä oli tullut lähes koko veneluokan synonyymejä. Haussa oli kolmas perättäinen olympiakulta MM-kisoissa voitettujen seitsemän mestaruuden, kahden hopean ja yhden pronssin kruunuksi. He olivat olleet arvokisoissa mitaleilla 11 vuotta yhteen menoon. Voitolla Barcelonassa 30-vuotias Carmine, 33-vuotias Giuseppe ja 34-vuotias Giuseppe di C. olisivat päässeet Vjatseslav Ivanovin ja Pertti Karppisen kanssa kolme peräkkäistä olympiavoittoa samassa veneluokassa ottaneiden kerhoon. Joukkueveneissä kukaan ei ollut tässä tempussa aiemmin onnistunut.

Soutupiireissä perämiehellisestä kaksikosta oli totuttu puhumaan todella isojen miesten veneluokkana. Se oli kaikista raskain vene soutaa, koska kolmea ihmistä liikuttaa vain kaksi airoa. 2000 metrin matkan taittamiseen meni sillä noin 10 sekuntia kauemmin kuin yksiköllä. Abbagnalet eivät kuitenkaan olleet samanlaisia korstoja kuin veneluokan arvokisafinaaleissa yleensä nähdyt soutajat. Tahtiairoa soutanut Giuseppe oli 187-senttinen ja 97-kiloinen, Carminella pituutta oli vain 182 senttiä ja painoa 90 kiloa.

Muilta radoilta korstoja sitten kyllä löytyi. Kovimpana haastajana matkaan lähti radalta kolme eli heti Abbagnalejen vasemmalta puolelta toinen veljespari, vain yhden kesän tässä veneluokassa yhdessä soutaneet Greg (196/100) ja Jonny Searle (198/95) perässään Garry Herbert. Searlet olivat päinvastaisessa päässä soutu-uraansa kuin Abbagnalet; Jonny oli 23-vuotias, Greg vasta kahdenkymmenen. Italialaisiin verrattuna meriitit olivat kevyet. Kummatkin olivat soutaneet vuoden 1991 Wienin MM-kisoissa pronssia ottaneessa brittien kahdeksikossa, ja Jonny oli lisäksi voittanut Oxford-Cambridge-kilpailun kolme kertaa vuosina 1988, 1989 ja 1990. Nuoret britit olivat nousseet mitalisuosikiksi voittamalla kuukautta aiemmin legendaarisen Luzernin regatan, jossa huonon kisan soutaneet Abbagnalet jäivät peräti kuudensiksi.

Radalta kaksi brittien vasemmalta puolelta eli lähempää kameraa starttasivat Romanian urakoitsijat Neculai Taga (192/94)ja Dimitrie Popescu (197/100) perämiehenään Dumitru Raducanu. Päivää aiemmin Taga ja Popescu olivat jo voittaneet olympiakultaa perämiehellisessä nelosessa. 31-vuotias Popescu oli aiemmalla urallaan voittanut kaksi olympiahopeaa ja yhden pronssin sekä yhden maailmanmestaruuden, 25-vuotiaalle Tagalle lauantain kulta oli ollut ensimmäinen arvokisamitali.

Radalla viisi italialaisten oikealla puolella olivat Saksan Michael Peter ja Thomas Woddow perässään Peter Thiede. Ensimmäisessä yhdistyneen Saksan olympiajoukkueessa soutaneet herrat olivat kivikovan itäsaksalaisen järjestelmän tuotteita, ja olivat molemmat ottamassa DDR:n viimeiseksi jäänyttä soudun arvokisamitalia, vuoden 1990 Tasmanian MM-kisojen kahdeksikkopronssia. Woddow oli lisäksi kaksinkertainen juniorien maailmanmestari vuosilta 1986 ja 1987. Ennakkolaskelmissa kisan statistin roolit lankesivat radan kuusi Kuuballe (Ismael Carbonell Same, Arnaldo Rodriguez Silva, cox Roberto Ojeda Gonzales) ja radan yksi Ranskalle (Patrick Berthou, Laurent Lacasa, cox Emmanuel Bunoz).

Startin tapahduttua lähes peilityyneen keliin soudettu kisa lähti liikkeelle täysin ennakkokäsikirjoituksen mukaan. Ranskalaiset alkavat pudota kyydistä jo ensimmäisellä 250 metrillä ja kohta eroja syntyy muidenkin välillä. Ensimmäisen 500 metrin jälkeen Italia johtaa, Romania on runsaan puolen veneenmitan päässä toisena, sitten metri vettä välissä ja yhtenä ryppäänä Saksa, britit ja Kuuba, viimeisenä Ranska puolestaan puolen veneenmitan päässä näistä. Italialaisten 500 metrin väliaika on 1:39.93, britit ovat 2.5 sekunnin päässä.

Toisella 500 metrillä tahti yleensä laskee jonkin verran, kun siirrytään matkavauhtivaiheeseen. Abbagnalet kuitenkin jatkavat koko porukan korkeimmalla tahdilla, ja kun vetoliukumaa löytyy, ero kasvaa entisestään. 750 metrin jälkeen heillä on jo puolitoista veneenmittaa etumatkaa romanialaisiin ja kaksi veneenmittaa britteihin, saksalaisiin ja kuubalaisiin. Ero jatkaa kasvuaan, ja alkaa näyttää siltä, että Abbagnalet ratkaisevat kisan voitokseen jo tässä vaiheessa.

Kun Abbagnalet tulevat puoliväliin, vain Romania ehtii heidän kanssaan samaan väliaikakuvaan, 3.91 sekuntia myöhemmin. Britit tulevat kolmansina, mutta eroa kärkeen on 4.8 sekuntia (kisan televisioinnessa näkyvä 4.42 ei pidä paikkaansa). Briteistä parin metrin päässä tulevat saksalaiset, kuubalaiset puolestaan heistä puolen veneenmitan päässä.

Searle Brothersin valmentaja Steve Gunn totesi ennen kisaa brittien kahdeksikossa soutaneelle Martin Crossille, että puolimatkassa ero voi olla enimmillään viisi sekuntia ja voitto olisi vielä mahdollinen. Kokenut Cross piti tätä epärealistisena; jos kivikovat ja kokeneet Abbagnalet pääsisivät näin kauas karkuun, eivät he taatusti enää antaisi kenenkään ottaa itseään kiinni. Samaa mieltä olivat myös BBC:n selostajat. Maali- ja varikkoalueella olevat italialaiset alkavat pikku hiljaa valmistautua juhlimaan historiallista kolmatta perättäistä olympiakultaa.

Noin 1100 metrin kohdassaa ero lakkaa kasvamasta, mutta näin usein tapahtuu yhden venekunnan ollessa selkeässä johtoasemassa. Kun eroa on riittävästi, johtava venekunta keskittyy vain pitämään eron samana ja soudun teknisesti mahdollisimman hyvänä. Mitään isompaa tonnin "big pushia" eivät näytä pystyvän tekemään sen paremmin jo melkoisen tuskaisilta näyttävät britit kuin jo ennen puoliväliä irvistelleet romanialaisetkaan. 1250 metrin kohdalla asetelmat eivät ole muuttuneet tonnilta mitenkään.

Sitten, 1500 metrin poijua lähestyttäessä, ero alkaa aavistuksenomaisesti kaveta. Romania hivuttautuu lähemmäs italialaisia ja britit seuraavat. Italialaisten soutu näyttää edelleen aivan yhtä hyvältä ja tahti on korkealla, mutta vetoliukuma alkaa lyhetä. Köyryselkäisellä tyylillä vetävien Abbagnalejen homma näyttää raatamiselta, mutta niin se on aina näyttänyt. Nyt ilmassa on kuitenkin jotain muutakin; tahtiairo Giuseppe alkaa vilkuilla sivuilleen ja huomaa eron kapenevan. Hän laskee mielessään jäljellä olevaa matkaa ja tajuaa viimeisestä 500 metristä tulevan todella pitkän. Keulapäässä venettä Giuseppe di Capua huutaa euforisessa tilassa sen minkä keuhkoista lähtee; hän ei pysty näkemään tilanteen kehittymistä takanaan ja uskoo jo olevansa kahden minuutin kuluttua kolminkertainen olympiavoittaja.

Tullaan 1500 metriin ja edelleen italaisilla on vettä välissä muihin. Romanialaiset tulevat 4.2 sekunnin päässä, britit 4.4 sekunnin. Saksalaiset ja kuubalaiset alkavat olla mitalitaistosta ulkona. Yleisö rannalla ja televisioiden ääressä on edelleen varma siitä, että kisa päättyy italialaisjuhliin. Kansainvälisen huipputason soudusta puhuttaessa 4.2 sekunnin johtoaseman menettäminen viimeisellä 500 metrillä on äärimmäisen harvinaista, sitä tapahtuu ehkä yhdessä kisasta sadassa.

1500 metrin poijun jälkeen Greg Searle vilkaisee oikealle puolelleen ja toteaa saksalaisten jäävän. Keulassa Jonny puolestaan katsoo vasemmalle ja huomaa olevansa Romanian tahtiairon Neculai Tagan kanssa aivan tasoissa. Jonny tajuaa hopeamitalien olevan otettavissa ja komentaa Gregiä nostamaan tahtia. Pikkuveli tekee työtä käskettyä ja lyö tiskiin todellisen "Hampton pushin", samalla kertaa lisää sekä tahtia että voimaa. Nosto vie britit romanialaisten ohi. Radan ulkopuolella kohti lähtöpaikkaa matkaansa tekevät Romanian ja brittien kahdeksikot ovat pysähtyneet seuraamaan loppukiritaistelua ja kannustavat omiaan vimmatusti. Kummassakaan kasissa ei uskota siihen, että kultamitali olisi enää tukevassa johdossa olevilta italaisilta riistettävissä, vaikka heidän soutunsa jo tuskaiselta näyttääkin.

1750 metrin kohdalla, kun matkaa maaliin on 250 metriä ja noin 50 sekuntia, Abbagnaleilla on edelleen yli veneenmitan johto. Romania ei pystynyt vastaamaan brittien nostoon, ja eroa heidän välillään alkaa olla puoli veneenmittaa. Epävirallinen ajanotto näyttää italialaisille 2.5 sekunnin eroa suhteessa Isoon-Britanniaan. Olympialaisten historiassa tuskin koskaan on näin pitkän takamatkan jälkeen enää viimeisellä 250 metrillä noustu ohitse.

Greg Searle lyö 1750 metrin kohdalla viimeisen vaihteen silmään. Vaikka ero Italiaan kapeneekin, näyttää siltä, että Giuseppe Abbagnale pystyy vastaamaan. Lopulta britit pystyvät työntymään saman veneenmitan sisään, mutta matkaa maaliin on enää 140 metriä. Brittien on pakko jatkaa nostoaan siksikin, että myös Taga ja Popescu kehittävät uskomattoman loppukirin ja roikkuvat puolen veneenmitan päässä. Jonny Searle vilkaisee oikealle, näkee italialaisten veneen perän ja komentaa viimeisen, ylimääräisen noston. Vaikka nosto on jatkunut jo 350 metrin matkan, Greg Searle kaivaa jostain vielä pykälän lisää. Italialaiset, britit ja romanialaiset vetävät neljänkympin kieppeillä olevia tahtilukemia, britit kaikkein tiheimmällä frekvenssillä.

Kun matkaa maaliin on alle sata metriä, Abbagnalet alkavat katketa. Searlet tajuavat saavansa italialaisia jokaisella vedolla metrin verran kiinni ja pääsevät todelliseen hurmostilaan. Abbagnalet eivät varsinaisesti romahda sen paremmin vauhdillisesti kuin teknisestikään, mutta brittien viimeisen 100 metrin lento on heille liikaa. Kun maalilinja koittaa, sen ylittävät ensimmäisenä britit ajassa 6:49.83. Italialaisten kello pysähtyy aikaan 6:50.98, eli lopulta eroa on jopa selvästi. Romaniakaan ei ole kaukana: pronssimitaliaika on 6:51.58.

Väliaikavertailu kertoo, että Searlet vetivät viimeisen 500 metriä yli viisi sekuntia italaisia nopeammin. Vieläkin hurjemman tästä tempusta tekee se, että suurin osa erosta kurottiin umpeen viimeisen 250 metrin matkalla. 1750 metristä maaliin britit olivat peräti 3.7 sekuntia italialaisia nopeampia. Tällaiset vauhtierot kilpailun viimeisellä 200 metrillä ovat mahdollisia vain perämiehettömän kaksikon ja yksikön kaltaisissa hitaissa veneissä. Nopeimmillaan alle 6:20:n tulevassa perämiehettömässä kaksikossa vain toisen soutajan totaalinen katkeaminen voi antaa tällaisen lähes neljän sekunnin tasoituksen, eikä sellaisia arvokisafinaaleissa tapahdu juuri koskaan. Pariairokaksikossa yhden hyytyessä toinen soutaja pystyy paikkaamaan ja pitämään vauhdin kohtuullisen kovana vielä jonkin aikaa.

Greg ja Jonny Searlen loppukiri lienee huimin, mitä olympialaisissa koskaan nähty. Los Angelesissa 1984 Pertti Karppinen ohitti Peter-Michael Kolben vasta noin sata metriä ennen maalia, mutta ero viimeisen 500 metrin alkaessa oli puolen veneenmitan luokkaa. Abbagnaleille olisi tietysti tuon kolmannen kullan suonut, varsinkin kun kerrotaan, että he viimeisinä vuosina olivat ajoittain niin kyllästyneitä toistensa seuraan, että keskustelivat pelkästään perämiehen välityksellä. Pakko on kuitenkin todeta, että Searle Brothersin loppukiri kaikessa eeppisyydessään oli sitä luokkaa, että kyllä se vähintään olympiakullalla oli palkittava.

Jos ette usko, käykää katsomassa YouTubesta. Itselläni toimii aina esimerkiksi ennen 4 x 1000 metrin ergovetoja (ainakin ensimmäisessä...).

Back to the USSR - takaisin Ryssiin

2011-11-02T22:33:00.004+02:00

"Sun mahtis on säilyvä aikojen taa"

Tänä syksynä on mediassa ja seminaareissa muisteltu 20 vuoden takaista Neuvostoliiton hajoamista ja pohdittu kommunistisen imperiumin romahduksen syitä ja seurauksia. Nyt pystytään havaitsemaan asioita, jotka vielä 1980-luvulla jäivät piiloon propagandalla ja sensuurilla kivetyn julkisivun taakse.

Romahdus tuli aikanaan sovjetologeillekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, muista puhumattakaan. Esimerkiksi nyt käynnissä olevan Mäntyniemen maratonin molemmat Paavot nimenomaisesti korostivat vielä 1980-luvulla, ettei Neuvostoliiton heikkenemisestä ollut näkyvissä mitään merkkejä.

Jälkikäteisesti romahdus on alettu nähdä jopa väistämättömänä. Miten salailulla ja rautaisella komennolla kurissa pidetty neuvostokansojen perhe olisi voinut selviytyä hajoamatta kaikkinaisen sääntelyn purkamisen, informaatioteknisen vallankumouksen, globalisaation ja reaaliaikaistuvan tiedonvälityksen leimaamasta 1990-luvusta?

Toisen maailmansodan aikana vääräksi osoittautunut näkemys Neuvostoliitosta savijalkaisena jättiläisenä muuttui todeksi 1970- ja 1980-luvuilla. Kroonisen tehoton talous ei enää kestänyt kilpavarustelua, ja alati räikeämpi ristiriita propagandan ja ankean arjen välillä vei ihmisiltä uskon koko järjestelmään.

Senkin jo tiedämme, että 1990-luvun alun optimistiset ennustukset demokratian postkommunistisesta voittokulusta jäivät pitkälti toteutumatta. Osa venäläisistä haikailee avoimesti menneisyyteen ja yhtyy pääministeri Vladimir Putinin lännessä kylmiä väreitä herättäneeseen toteamukseen, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Osa läntisistä kommentaattoreista taas on Venäjää seuratessaan kysynyt, hajosiko Neuvostoliitto ollenkaan.

"Sellaista ei olekaan kuin entinen KGB-mies", on neuvostoturvallisuuspalvelussa elokuun 1991 kaappauksen johtajiin kuuluneen Vladimir Krjushkovin läheisenä alaisena työskennellyt Putin todennut. KGB oli Putinin kaudella johtopaikoille nousseiden silovikien korkeakoulu, jossa luodut kontaktit ja lojaliteetit ovat nyky-Venäjän tärkeintä poliittista pääomaa.

KGB vaihtui FSB:hen, mutta valta ei kadonnut eivätkä toimintatavat muuttuneet. Öljy- ja kaasuministeriöstä tuli Gazprom, NKP:n paikan valtapuolueena otti Yhtenäinen Venäjä, pioneerien ja Komsomolin roolia Kremlin nuorisoliittolaisina hoitavat nyt Nashit ja Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti. Viime kesänä Penzan kaupungissa paljastettiin uusi Josif Stalinin patsas, ikään kuin NKP:n 20. puoluekokousta ei olisi koskaan ollutkaan.

Venäjän kehityksessä on paljon samaa kuin maan kansallislaulussa; sanoja on vähän muutettu, mutta sävel on vanha ja tuttu. Tai kuin suosikkijuoma Stolitshnajan etiketissä, jossa janoiselle kuluttajalle on yli 60 vuoden ajan esitelty neuvostoajan legendaarista hotelli Moskvaa. Rakennus purettiin 2004, mutta nyt paikalle on noussut arkkitehti Aleksei Shusevin alkuperäisiä, Stalinin hyväksymiä piirustuksia tarkkaan noudatteleva kopio.

Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen oli samalla kertaa sekä kirous että siunaus. Idänkaupan romahtaessa maa syöksyi syvään lamaan ja yli 40 vuotta ulkopolitiikkaa tahdittaneista yya-nuoteista tuli makulatuuria. Samalla kuitenkin aukeni tie yhdentyvän Euroopan tasavertaiseksi jäseneksi eikä suomettumispuheita enää tarvinnut kuunnella. Neuvostoliiton hajoamisen ja laman tuplashokin tuhkasta nousi uudenlainen Suomi, joka pakon saneleman talouden, tuotannon ja politiikan remontin läpikäytyään oli valmiimpi globalisaation kilpailukykytodellisuuteen. (TS 2.11.2011)

Vaihtelu virkistää

2011-10-31T10:11:00.004+02:00

Kilpasoudussa on kahdeksan erilaista venetyyppiä eli ääripäissä yksikkö ja kahdeksikko sekä niiden välissä kaksikot ja neloset, joita kumpiakin löytyy kolmea eri sorttia: perämiehetön, perämiehellinen ja pariairoversio. Vakiintuneilla veneluokkatunnuksilla asia ilmaistaan 1x, 2-, 2+, 2x, 4-, 4+, 4x ja 8+, jolloin x merkkaa pariairovenettä, miinus perämiehetöntä ja plussa perämiehellistä.

Viisi venetyypeistä on ns. yhden airon veneitä, joissa kullakin soutajalla on yksi pitkä airo, jolla hän soutaa joko veneen oikealta tai vasemmalta puolelta. Englanniksi yhden airon soudusta puhutaan termillä sweep rowing tai yksinkertaisesti vain rowing, erotuksena nimellä sculling kulkevaan pariairosoutuun. Suomessa on totuttu puhumaan yhden airon ja kahden airon soudusta.

Yhden airon joukkueveneissä on totta kai keskeisen tärkeää, että puolet ovat tasavahvoja. Mikäli toinen puoli on toista fyysisesti olennaisesti vahvempi, vene alkaa puoltaa ja suuntaa on jatkuvasti korjailtava peräsimellä, mikä hidastaa vauhtia, heikentää veneen tasapainoa ja tekee soudusta teknisesti vaikeaa. Kaksikossa tietä kiertää tätä tosiasiaa ei ole, mutta nelosissa ja kahdeksikoissa veneen virityksellä voidaan pyrkiä tasoittamaan joukkueen fyysisiä eroja.

Aina 1950-luvulle saakka neloset ja kasit viritettiin yksinkertaisesti niin, että hankaimet sijoitettiin vuoron perään oikealle ja vasemmalle. Anglosaksisessa maailmassa standardi ja käytäntö sanelivat vielä senkin, että tahtihankain oli lähes poikkeuksetta oikealla. Kukaan ei vaikuta edes harjoituksissa kokeilleen vaihtoehtoisia tapoja järjestää hankaimet, puhumattakaan siitä, että olisi testannut niiden vauhtia kilpailuissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin soutu on monessa Euroopan maassa ollut kytköksissä teollisuuteen. Suomessa tällaisia rahoituksensa ja nimensä kautta tiettyyn teollisuusyhtiöön kytkeytyneitä seuroja olivat mm. Wärtsilän Soutajat, Nesteen Soutajat, Valkeakosken Vesiveikot, Pargas Kalks Roddare ja Takon Soutajat. Myös italialaisella moottoripyörätehdas Moto Guzzilla oli ja on yhä henkilöstön oma soutuseura La Canottieri Moto Guzzi, joka harjoittelee Y-kirjaimen muotoisella Lago di Comolla Lombardiassa. 1950-luvun puolivälissä seuralla oli kova nelosjoukkue, joka voitti useamman Italian mestaruuden. Italia on ollut perinteisesti yksi soudun ehdottomia suurmaita, joten kansallisen tittelin ottaminen on yleensä tarkoittanut sitä, että joukkue on kovaa tasoa myös kansainvälisesti.

Eräällä kisamatkalla Moto Guzzin nelonen päätti tehdä valmentajalleen käytännön pilan ja virittää veneen hankaimet väärään järjestykseen. Sen sijaan, että olisivat pistäneet hankaimet totutusti vuorotellen oikealle ja vasemmalle, motoguzzilaiset pistivät sekä tahtiairon että keulapaikan hankaimet oikealle ja väliin kaksi hankainta peräkkäin vasemmalle puolelle.

Valmentajaa temppu ei juurikaan huvittanut. Rangaistukseksi hän päätti laittaa soutajat vesille tässä oudossa virityksessä ja määräsi heidät soutamaan 500 metrin vetoja aikakokeena. Tässä vaiheessa lienee soutajienkin hymy hyytynyt, mutta hämmästyksekseen he laiturista vesille lähdettyään havaitsivat, että väärä hankainjärjestys tuntui jopa paremmalta kuin perinteinen. Aikakoe vahvisti tuntemukset: oikea-vasen-vasen-oikea -virityksellä he soutivat 500 metrin pätkän nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Valmentaja halusi asialle selityksen ja kääntyi Moto Guzzin insinöörien puoleen. Inssit laskivat ja piirtelivät aikansa kaavioita, ja kertoivat sitten valmentajalle, että nopeampi vauhti selittyi uuden virityksen tuottamalla suuremmalla liikevoimien summalla. Veneen alla noin metrin verran tahtiairosoutajasta perään päin sijaitseva evä muodostaa tukipisteen, joka ikään kuin pitää venettä paikallaan estäen pyörivän liikkeen pituusakselin ympäri. Vasemman ja oikean puolen voimien on oltava mahdollisimman tasaiset suhteessa tähän tukipisteeseen, muussa tapauksessa airojen pyöreä kaari alkaa tuottaa erisuuruisia sivuttaisia voimia ja vene kääntyy joko oikealle tai vasemmalle.

Italialaisten virityksessä tämä toteutui: vastapainoksi lähimpänä tukipistettä ollut oikean puolen airoa myös kauimpana siitä sijainnut airo oli oikealla. Toiseksi ja kolmanneksi lähimpänä olivat vasemman puolen airot, jolloin puolten voimien summat olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja venettä eteenpäin vievät voimat saatiin maksimoitua.Jos tahtiairon yhtälöön tuottamaa voimaa merkataan nelosella ja keulasoutajan voimaa ykkösellä, tulee spagettivirityksellä molempien puolten summaksi 5 (oikealla 1+4 ja vasemmalla 2+3), eli ne ikään kuin "kumoavat" toinen toisensa.

Italialaiset päättivät jatkaa hyväksi havaitulla uudella virityksellä ja tulosta tuli. Melbournen olympialaisissa Alberto Winkler, Romano Sgheiz, Angelo Vanzin ja Franco Trincavelli perämiehenään Ivo Stefanoni voittivat olympiakultaa samassa lähdössä, jossa Suomen Kauko Hänninen, Reino Poutanen, Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen perämiehenään Matti Niemi ottivat pronssia. Venevarikolla monet olivat kuulemma kovasti naureskelleet italialaisten touhuja ja puhelleet keskenään, että eiväthän nämä parat näytä edes tietävän, miten vene viritetään. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissaan Roomassa Sgheiz, Trincavelli ja Stefanoni olivat vielä saman veneluokan pronssilla yhdessä Fulvio Balattin ja Giovanni Zucchin kanssa, virityksenään nyt jo tuttu ja tunnustettu OVVO.

Yhtälö toimii, jos kaikki soutajat ovat täysin tasavahvoja ja teknisesti identtisiä. Näin ei tietenkään kuitenkaan koskaan ole, ja itselläni ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka suuri täsmälleen ottaen ero eteenpäin vievissä voimissa OVVO:n ja perinteisen OVOV:n välillä on. Edelleen perinteinen viritys on dominantti malli, joskin aina silloin tällöin nelosissa näkee OVVO:n lisäksi myös VOOV:ta. Italialaisten löydöksen kanssa sopusoinnussa on se, etten muista koskaan kisoissa nähneeni VVOO:ta tai OOVV:ta, jotka tukipisteajattelussa olisivat kaikkein huonoimmat tavat virittää paatti (puolet olisivat tällöin 1+2=3 ja 3+4=7).

Kahdeksikossa homma käykin sitten jo mielenkiintoiseksi, koska valinnanvara lisääntyy. Italialaisten innovaatio levisi eurooppalaisissa soutupiireissä nopeasti, ja itse käyttivät jo 1950-luvulla kaseissaan viritystä OVVOOVVO. Tukipistekaavan mukaisia optimaalisia virityksiä kasille ovat myös VOOVVOOV, OVOVVOVO ja VOVOOVOV. Saksalainen valmennusguru Karl Adam ryhtyi kokeilemaan Ratzeburgissa OVOVVOVO:lla ja hänen valmentamansa Saksan maajoukkuekasi otti tällä virityksellä olympiakultaa Roomassa 1960 ja Mexicosssa 1968 sekä hopeaa Tokiossa 1964. Samaa viritystä käyttivät myös hallitsevat olympiavoittajat Kanadan Pekingissä 2008, kun kaikki muut viisi finaalikahdeksikkoa soutivat perinteisessä virityksessä vain tahtipuolen vaihdellessa (NED, GBR, AUS oikealla, USA ja POL vasemmalla).

Myös VVOOOOVV ja OOVVVVOO tuottavat samaa kaavaa noudattava toisensa kumoavat voimat eri puolilta, mutta ikinä en muista nähneeni näin viritettyjä kahdeksikkoja. Suurin syy tähän saattaa olla se, että tahdin ja vetopituuden synkronointi erityisesti tahdin ja keulan välillä alkaa olla melko haastavaa, kun välissä on omalla puolella neljä paikkaa "tyhjää". Lisäksi peräkkäisillä paikoilla riski iskeä aironlavalla palautuksen alkuvaiheessa seuraavan saman puolen soutajan airon veteen tekemään pyörylään on suurempi kuin oikea-vasen-virityksellä. Jos seuraava saman puolen heppu istuu suoraan takanasi, hänen loppuvedostaan kohoava useamman sentin korkuinen vesipatsas on suurimmillaan juuri silloin, kun olet aloittamassa palautusta ja airon kädensijalla on vähiten tilaa ylös-alas-suunnassa. Perinteisellä virityisellä olet pyörylän tullessa jo turvallisemmilla vesillä eli airon kädensija on matkustanut palautuksessa ohi polvien ja tilaa on enemmän.

Siihen, mikä on optimaalinen viritys pintakosketuksen välttämiseksi takana soutavien loppuvetopyörylöihin, vaikuttavat myös veneen vauhti ja vetoliukuma eli se matka, jonka vene yhden vetosyklin aikana kulkee. Viidellä vuosikymmnenellä Suomen mestaruuden perämiehenä voittanut Eino "Eikka" Ketonen laski joskus, että jos haluaa mennä alle kuuden minuutin, on tahdin ollessa kasikisalle tyypilliset 38-40 päästävä jokaisella vedolla edellisten aironiskemien ohitse. Mitä pidemmälle ohi pääsee, sitä enemmän alle kuuden mennään. Tämän voi aistinvaraisesti todeta katsomalla huippukasien vetoa vaikkapa Pekingin finaalissa, jossa Kanada parasta vauhtia pitäessään välillä 500-1200 metriä tulee n. 38:n tahdilla joka vedolla 1-2 metriä edellisten iskemien ohitse.

Ehkä ensi vuonna SM-kisoissa ratzeburgilaisittain?

Vanhaan hyvään aikaan

2011-10-25T12:39:00.004+03:00

Nesteen Soutajat ry viettää tulevana lauantaina 50-vuotisjuhliaan. Juhliin liittyvään toimeksiantoon kytkeytyen olen selaillut vanhoja Airo-lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, mikä on ollut itselleni tietysti melkoinen nostalgiatrippi. Käsittääkseni liiton sivulta ei löydy kattavaa tulosarkistoa, joka ulottuisi edes 1990-luvulle, aiemmista ajoista puhumattakaan. Vanhojen kisatulosten saattamisessa sähköiseen muotoon olisi talkootyön paikka. Ajatelkaapa soutukollegat, kuinka hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme vaikkapa SM-mitaleja koskevaa tilastotietoa: kuka on voittanut minkäkin veneluokan ja milloin, kuinka paljon mestaruuksia löytyy joltain tietyltä soutajalta, millä seuralla on eniten kahdeksikon Suomen mestaruuksia jne.

Avaan keskustelun asiasta laittamalla tähän vuoden 1990 ergo-SM-kisojen eli nykyään sisäsoudun SM-kisoina tunnettujen masokismikekkereiden tulokset ja vähän kommentoinkin niitä, lähteenä Airo 1/1990. Kisojen tarkkaa päivämäärää ei lehdessä ollut, mutta veikkaisin kyseessä olleen lauantai 27.1.1990 ja paikkana oli Vierumäen urheiluopisto. Kilpailumatka oli tuolloin vielä 2500 metriä ja kyseessä olivat järjestyksessään kolmannet ergo-SM-kisat.

Avoin Ergo-SM

Miehet - kevyt

Pekka Teittinen NS 7:57.7
Timo Laine TAKO 8:04.3
Seppo Henriksson TS-ÅR 8:15.1
Timo Saahko VVV 8:20.6
Jan Holmén PRK 8:21.3
Harri Jokinen JSV 8:27.3
Tom Nordblad TS-ÅR 8:31.5
Panu Soitso NS 8:37.6

Juniorit - pojat

Hannu Koivusalo NS 7:57.4
Tomas Söderblom PRK 8:04.4
Tero Karppinen NS 8:05.9
Jörgen Lindblom PRK 8:24.2
Tom Bergman PRK 8:28.0
Heikki Lumme VVV 8:34.3
Antti Lumme VVV 8:34.5
Markku Jokisipilä TS-ÅR 8:43.5
Toni Patrikainen TAKO 8:50.4
Timo Aro VVV 8:50.4
Juha Nieminen TS-ÅR 8:55.5
Juha Ruusila TAKO 8:56.2

Miehet - raskas

Pertti Karppinen NS 7:22.7
Juri Jansson VIRO 7:36.9
Klaus Geiger TAKO 7:41.6
Esko Hillebrandt TAKO 7:43.9
Jorma Lehtelä NS 7:49.2
Janne Masalin TS-ÅR 7:53.5
Raimo Sihvonen HSK 7:54.1
Vesa Keso TAKO 7:54.7
Juha-Pekka Huhtanen 7:56.6
Heikki Haavikko 8:07.6
Antti Niskanen KKK 8:10.3
Jani Heino NS 8:13.9

Juniorit - tytöt

Kati Pulkkinen SU-41 9:56.5
Virpi Makkonen NS 10:26.1
Johanna Läspä ARK 10:26.4
Riikka Rusi NS 10:26.6
Salla Soini VVV 10:31.7
Katriina Aalto TS-ÅR 10:37.3
Hanna Läspä ARK 10:52.3
Mervi Kiikko TS-ÅR 11:03.0

Naiset - kevyt

Laila Finska ARK 9:22.6
Hanna-Stiina Taskinen TS-ÅR 9:58.6
Tiina Nordblad TS-ÅR 10:13.9
Laura Uimonen TAKO 11:07.3

Naiset - raskas

Päivi Hänninen NS 9:28.0
Anne Karkkonen NS 9:45.9
Nina Alm NS 9:51.8

Ensimmäisinä tuloslistassa huomio kiinnittyy kahteen aikaan, Pertti Karppisen avoimen voittotulokseen sekä Hannu Koivusalon junnujen kärkinoteeraukseen, jotka kummatkin edustivat aikanaan aivan maailman huipputasoa.

Pepen tulos oli lähellä saksalaisen Matthias Siejkowskin tuolloista ME-aikaa 7:15.7.Vuonna 1992 Siejkowski veti tiskiin kaikkien aikojen tuloksen 7:10.7, joka edelleen on 2500 metrin ME-aika ja sellaiseksi todennäköisesti jääkin, koska matkaa ei enää soudeta. Käsittääkseni kukaan muu kuin Siejkowski ei ole vetänyt Pepen tätä aikaa kovempaa, ei edes viisinkertainen olympiavoittaja Steven Redgrave, jonka ennätys oli täsmälleen sama kuin Pepellä eli 7:22.7. Itse itseään valmentanut vuonna 1967 syntynyt saksalais-puolalainen Siejkowski ei milloinkaan saavuttanut avovesillä mainittavaa menestystä, mikä pitkälti johtui siitä, että hän oli soutajaksi jo vähän liiankin suurikokoinen. Sopivan yksikkökaluston löytäminen 208-senttiselle ja 110-kiloiselle henkilölle ei ole ihan helppoa, kuten ei myöskään tällaisen poikkeuksellisella fysiikalla ja mitoilla varustetun soutajan istuttaminen osaksi joukkuevenettä. Parhaiksi saavutuksiksi jäivät Saksan mestaruuskisoissa kasista otettu hopea ja kaksi pronssia.

Pertti lopetti uransa Barcelonan kisoihin, joten hän ei huippukunnossaan tullut vetäneeksi koskaan 2000 metrin matkaa, mikä on vuodesta 1996 alkaen ollut virallinen sisäsoudun kisamatka. Näin ollen hänen vertailemisensa nykysoutajiin on hivenen hankalaa. Vuoden 1988 ensimmäisissa ergo-SM-kisoissa vedettiin tällä matkalla, mutta Pepen silloinen tulos 5:52.0 kertoo, että laite oli tuolloin vielä jonkin verran outo. Vuoden 1990 SM-kisoissa hänen 2000 metrin väliaikansa on ollut 5:54:n paikkeilla. Jos käytämme mittatikkuna Klaus Geigeria, jonka ennätykset ovat 2000 metrillä 5:46.6 (1997) ja 2500 metrillä 7:29.8 (1995), voisimme spekuloida, että Pepe olisi vuoden 1990 kunnossaan vetänyt 2000 metriä jonnekin 5:40:n tietämille. Tuolloin hän oli jo 37-vuotias, joten fyysiset huippuvuodet olivat jo takanapäin. Kovimmassa kunnossaan hän lienee ollut kaksi olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden tuoneella jaksolla 1980-1985. Fyysiseltä suorituskyvyltään hän on siten ollut vähintään samaa tasoa kuin 2000 metrin ME-aikaa 5:36.6 hallussaan pitävä Uuden-Seelannin Rob Waddell, Sydneyn kisojen yksikkövoittaja.

Kuvassa Siejkowski 16.2.1997 sisäsoudun MM-kisoissa, jossa hän voitti maailmanmestaruuden uudella 2000 metrin ME-ajalla 5:39.7. Aiempi ennätyksen haltija Waddell tuli toiseksi ajalla 5:40.1. Kolmanneksi souti muuan Klaus Geiger ajalla 5:46.6. Hän nujersi pronssitaistossa ajassa 5:49.6 maaliin tulleen Greg Searlen, joka puolestaan voitti vuonna 1992 Barcelonassa viimeisen jaossa olleen perämiehellisen kaksikon olympiakullan yhdessä veljensä Jonnyn kanssa. Vuodet 2000-2009 kilpasoudusta taukoa pitänyt 39-vuotias Searle valmistautuu parhaillaan Lontoon olympialaisiin osana Ison-Britannian kahdeksikkoa.

Hannu Koivusalo puolestaan ei enää koskaan vuoden 1990 jälkeen osallistunut sisäsoutukisoihin. Siis ainakaan tähän mennessä; Hannulle tiedoksi, että vuoden 2012 sisäsoudun SM-kisat vedetään Helsingissä 4.2.2012. Vuonna 1990 maailmasta ei kovin montaa juniorisoutajaa löytynyt, jotka olisivat päässeet tuon kahdeksan minuutin maagisen rajan alle. Kaikkien aikojen ennätystulos junnuissa 2500 metrillä on saksalaisen, niin ikään jättiläiskokoisen Johannes Barthin vuonna 1995 soutama 7:34.0. Barth voitti samana vuonna pariairokaksikoissa junnujen MM-kultaa ja vuonna 1999 alle 23-vuotiaiden yksikön MM-kultaa, mutta ei koskaan lyönyt itseään läpi Saksan aikuisten maajoukkueeseen ja pisti airot naulaan vuonna 2000.

Mikäli "Suomen painavimpana kilpahiihtäjänä" aikanaan tunnetuksi tullut Hannu olisi päättänyt panostaa soutuun, hän olisi saattanut hyvinkin napsaista tästä vuoden 1990 tuloksestaan vielä 15-20 sekuntia pois. 4x10 kilometrin viestihiihdossa Vuokatti Ski Teamin riveissä yhden Suomen mestaruuden (1995) ja kaksi SM-hopeaa (1997 ja 1999) voittanut Hannu oli kropaltaan hyvin samankaltainen kuin Puolan pariaironelossa Pekingin olympiakultaa ja neljä maailmanmestaruutta voittanut 186-senttinen ja 92-kiloinen Marek Kolbowicz. Hannulla mittaa muistaakseni oli 187 senttiä ja kilpailupaino hiihdossa 90-95 kilon tietämillä. Hapenottonsa, lihasmassansa ja voimaominaisuuksiensa puolesta Hannu olisi soveltunut huomattavasti paremmin soutuun kuin hiihtoon, jossa joutuu ylämäissä taistelemaan oman massansa lisäksi 65-70-kiloisia yli 90 ml/kg hönkiviä kilpakumppaneita vastaan.

Itse olin vuonna 1990 vielä aika pitkälti treenaamisen suhteen leikki & laulu -osastossa, mikä tuloksesta näkyykin. Saman vuoden syksyllä pääsin sitten Veikko "Patu" Järvisen maankuuluun koirakouluun, jossa tulosta alkoi syntyä vauhdilla. Keväällä 1991 matka taittui jo huomattavasti nopeammin, lukemiin 8:10. Parhaan tulokseni 7:57.7 tein vuoden 1993 SM-kisoissa. Tämän jälkeen siirryin kevyen luokkaan (sisäsoudussa alle 75kg), mikä söi tehoja sen verran, että parhaaksi kevyen painossa tehdyksi tulokseksi jäi talvella 1995 vedetty 8:02.4.

Sirppi, vasara ja fascistien kuulat

2011-09-06T21:08:00.002+03:00

Kirjoitin taannoin valokuvien kera Turun Paattisten hautausmaalta löytyvästä erikoisesta hautakivestä. Viime kesänä Turun Sanomatkin kirjoitteli asiasta, ja kesällä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä päätti ottaa kiven hoitaakseen kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä. Sunnuntaina 4.9. järjestettiin seremonia, jossa kivi julistettiin sovinnon kiveksi. Pidin tilaisuudessa alla olevan esitelmän.

Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.

Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.

Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.

Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.

Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.

Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.

Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.

Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.

Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.

Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.

Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.

Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.

Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.

Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.

Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:

”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”

”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”

”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”

Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.

Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.

Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.

Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.

Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.

Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.

Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.

Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.

Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.

Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.

Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.

Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.

Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.

Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.

SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.

Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.

Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.

Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.

Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:

"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.

Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.

Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.

Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”

Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.

Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.

Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:

” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.

Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”

Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.

Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.

Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.

Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.

Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?

Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.

Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.

Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.

Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.

Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.

Järjen veti ja minusta orjan teit

2011-08-31T08:39:00.001+03:00

Suomalaisia yliopistoja on viime vuosina uudistettu rystyset valkoisina. Ensin muutettiin tutkintorakenne, sitten palkkausjärjestelmä, ja hekuman huippu saavutettiin uuden yliopistolain astuttua voimaan viime vuonna. Yliopistoista tuli itsenäisiä oikeushenkilöitä, virat muuttuivat työsuhteiksi ja työnantajavalta siirtyi valtiolta yliopistoille.

Nyt henkilöstöä kannustetaan säännöllisillä arvioinneilla, joissa punnitaan sekä tehtävien vaativuus että henkilökohtainen suoriutuminen. Kahvitunnin ajoissa päättyminen varmistetaan Sole TM -työajankohdentamisjärjestelmällä, liian matkustelun karsii Travel-matkanhallintajärjestelmä. Kustannustietoisuutta istutetaan kokonaiskustannusmallilla, jossa tutkimusrahoituksessa otetaan henkilösivukulujen lisäksi huomioon yleiskustannukset ja ”tehollisen työajan” määrä. Kaikkien kolmen edellä mainitun käyttäminen vertautuu houkuttelevuudessaan polkupyörällä kaatumiseen.

Uuden lain näkyvimpiä seurauksia Turussa ovat olleet yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistyminen sekä varainhankintakampanja, jossa Turun yliopisto keräsi 12,2 miljoonaa euroa. Uudistusten tärkeimpänä tavoitteena on ollut parantaa yliopistojemme kansainvälistä kilpailukykyä, jota mitataan esimerkiksi kansainvälisillä julkaisuilla sekä Suomessa työskentelevien ulkomaisten huippututkijoiden ja täällä opiskelevien ulkomaisten määrillä. Palvotuin mittari on sijoitus ns. Shanghain listalla maailman 500 parhaan yliopiston joukossa.

Korkeimman koulutuksen arvioinnista on tullut tuottoisa kansainvälinen teollisuudenala. Harvardin, Princetonin, Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset Nobel-hautomot kyllä kisassa pärjäävät, mutta muiden on käytettävä kaikki kekseliäisyytensä noustakseen tikkailla ylemmäs. Meilläkin opetusministeriön ja yliopistojen budjeteista virtaa yhä enemmän rahaa monenkirjaville innovaatio- ja strategiakonsulteille, maineenkiillotustoimistoille sekä tehokkuutta kaupusteleville tietojärjestelmäpajoille.

Vaikka opetusministeriö väittääkin uuden lain vahvistaneen yliopistojen autonomiaa, ovat ne yhä tiukemmin kytköksissä kansalliseen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikkaan. Uudistusten läpi runnominen on paljastanut yliopistohenkilöstön edunvalvontaorganisaatioiden hauiksettomuuden ja munattomuuden kaikessa karmeudessaan. Kritiikki ja kysymykset on kerta toisensa jälkeen vedetty pyntystä alas leimaamalla ne laiskuudesta ja mukavuudenhalusta kumpuavaksi muutosvastarinnaksi.

Uuden uljaan maailman lippulaivaksi meillä kohotettiin Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun fuusiona syntynyt Aalto-yliopisto. Oman ilmoituksensa mukaan se pyrkii maailmanluokan yliopistoksi tavoitteenaan ”muuttaa maailmaa kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja edellä käyvän opetuksen” keinoin. Viesti on mennyt läpi, sillä varainhankintakisassa Aalto putsasi pöydän rohmuamalla 200 miljoonaa euroa 337 miljoonan kokonaispotista.

Mutta kuinkas kävikään? Kun Shanghain tämän vuoden lista 15. elokuuta julkistettiin, oli Aalto pudonnut kokonaan 500 parhaan listalta. Helsingin yliopisto oli 74. sijallaan suomalaisista paras, Turku yhdessä Oulun kanssa jaetulla hopealla sijoituksenaan 301–400. Aaltolaiset ottivat neniinsä jopa sijoille 401–500 rankatulta piskuiselta Itä-Suomen yliopistolta!

Shanghaijaus muuten on merenkulun historiasta periytyvä termi. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa joku pakotetaan sitoutumaan tiettyyn asiaan todellisen tahtonsa vastaisesti. (TS 31.8.2011)

KVG – niin tekee pomosikin

2011-08-18T23:14:00.001+03:00

Sain hiljattain käyntikortin, jossa tavanomaisten tittelien ja työnantajatietojen sijaan oli kuva Googlen aloitussivusta, jonka hakuikkunaan oli kirjoitettu kortin antajan nimi. Kortin tarkoituksena oli viestittää, että olennaiset tiedot sen antajasta löytyisivät netistä googlettamalla. Kun sitten haun tein, komeili tulosten kärjessä kortin antajan ylivertaisten ominaisuuksien ja urotekojen esittelyyn keskittynyt ns. henkilökohtainen laskeutumissivu.

Korttia hämmästellessäni oivalsin, että aika on todellakin ajanut ohi painetuista käyntikorteista samalla tavoin kuin tietosanakirjoista ja puhelinluetteloista. Verkossa tapahtuva itsensä brändääminen alkaa olla arkipäivää, ja Suomestakin löytyy ”sähköistä maineenhallintaa” kauppaavia hakukoneoptimointikonsultteja.

Suomessa tehdään päivässä yli 20 miljoonaa Google-hakua, joista suuri osa suuntautuu vakiintuneille viihde- ja uutissivustoille. Hakutermien top-listojen kuvaamien megatrendien alla Googlessa käy kova matalamman profiilin hakujen kuhina. Vaikka et Google Me -kortteja jakaisikaan, hakukoneesta on jo nyt tullut tärkein sinusta kertovan informaation lähde. Ihmiset googlettavat ystäviään, sukulaisiaan, työkavereitaan, naapureitaan, entisiä tyttö- tai poikaystäviään sekä tietysti itseään.

Yksityisyydestä huolissaan olevista puheenvuoroista välittyy välillä ajatus, että googlettelu olisi jonkinlainen urkkimisen, tirkistelyn ja juorujen kuuntelun moderni muoto. Vaikka sosiaalipornahtavilla motiiveilla taatusti on sijansa, ei niitä tule ylikorostaa. Ennen kaikkea olisi pyrittävä laajempaan ymmärrykseen siitä, mistä verkossa oikeastaan on kysymys.

Internet on aito ja aistein havainnoitava maailmamme osa, joka virtuaalisuudestaan huolimatta on mitä todellisin. Se on vallankumouksellisuudessaan teollistumiseen verrattava ilmiö ja yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä keksinnöistä. Hakukoneet tarjoavat tähän osamaailmaan jäsennellyn ja välttämättömän tähystysaukon, jota ilman olisimme toivottoman eksyksissä informaation äärettömällä merellä. Muinoin maailman pulssia havainnoitiin ikkunasta katsomalla ja naapureita kuuntelemalla, nyt tätä virkaa hoitavat tietokone, näyttöpääte ja verkkoyhteys.

Sitä on toki hyvä pohtia, vastaako hakukoneen tarjoama näkymä virtuaalimaailman todellista sisältöä. Googlen asemalle informaation portinvartijana ei ole historiallista vastinetta: sen markkinaosuus kaikista hauista on 83 prosenttia globaalisti ja Suomessa peräti 92 prosenttia. Sen hakualgoritmi ja kriteerit sivujen rankkaukseen ovat liikesalaisuuksia. Mitä tarkalleen ottaen tiedämme niistä intresseistä, jotka hakukoneen toimintaa ohjaavat?

Tiedonhaku verkosta ei ole tirkistelyä, koska internetin materiaali on julkista. Internet-kansalaistaidon ykkösasia on ymmärtää, että verkossa julkaistu materiaali on kenen tahansa luettavissa eikä kertaalleen julkaistua enää saa takaisin. Ennen ”publish”-painikkeen klikkausta kannattaa miettiä, näyttääkö video, statuspäivitys tai kommentti yhtä hyvältä myös kymmenen vuoden päästä toisenlaisessa elämäntilanteessa.

Verkko vaatii myös omanlaistaan lukutaitoa ja lähdekritiikkiä. Kaikki netissä julkaistu informaatio ei ole totta, vaikka Google sen korkealle rankkaisikin. Verkossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ja näin myös todella tapahtuu. Jos on tyytymätön itseään koskevan verkko-informaation laatuun, kannattaa ottaa härkää sarvista ja tuottaa itse parempaa. Google huomaa sen kyllä, ja sitä kautta kaikki muutkin. (TS 18.8.2011)

Sananvapaus ja vihapuhe

2011-08-03T08:39:00.002+03:00

Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen

Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.

Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.

Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.

Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.

Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.

Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.

Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.

Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.

Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)

Poliittisen nationalismin paluu

2011-07-06T10:19:00.002+03:00

Paluu perinteisempään tyyliin.

Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.

Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.

On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.

Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.

Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.

Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.

Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.

Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.

2011-06-27T09:25:00.002+03:00

Juhannuksen kunniaksi yritin vähän tällaista erilaista tyylilajia.
(Turun Sanomat 23.6.2011)

Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.

Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.

Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.

Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.

Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.

On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.

Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.

Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.

Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?

Suksi kuuseen kurkottaa

2011-04-06T09:17:00.003+03:00

Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Sukkelat on sukset meillä

Turun Sanomat 6.4 2011 02:33:57

Juridis-hematologinen ikiliikkuja, suomalaisen hiihdon dopingzombi, on jälleen kerran otsikoissa. Tämän Tour de Skin osakilpailuja on sompailtu vuodesta 1998 saakka, ja nyt setvitään sitä, ovatko Jari Piirainen, Pekka Vähäsöyrinki, Antti Leppävuori ja Jari Räsänen lasketelleet luikuria vakuutellessaan dopingtietämättömyyttään.

Loppunousun huipulle tuskin tälläkään kertaa päästään, vaan parempaa pitoa lähdetään hakemaan vielä hovista. Katsomon puolella alkaa monella jo pervitiini loppua ja maitohappo valua korvista. Varsinkin nahkansa vuoden 2001 jälkeen luonut hiihtoväki toivoisi, että karpaasien haamut vihdoin häipyisivät kintuille kuseksimasta.

Hiihdon dopingsotkujen inhimillinen hinta on ollut kova molemmin puolin rintamaa. Kärynsä jälkeen Mika Myllylä putosi sinivalkoisesta kansallissankarista Tervanevan antikristukseksi, jonka elämänlatu syöksyi kohti ojanpohjaa viinan toimiessa luistovoiteena.

Hiihtoliitto palkitsi syntipukiksi uhrautuneen Kari-Pekka Kyrön elinikäisellä toimitisijakiellolla, eikä valmentajaksi kouluttautunut mies kymmenen vuoden jälkeenkään saa harjoittaa ammattiaan.

STT:n päätoimittaja Kari Väisänen ja toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen joutuivat eroamaan tehtävistään ja saivat maksettavakseen satojentuhansien markkojen korvaukset. Kyrön ja Myllylän suhteen voivat kyynisimmät todeta, että sitä saa, mitä tilaa, mutta STT-juttu on erilainen.

Vuonna 1999 kantajat vaativat yhteensä yli viiden miljoonan markan korvauksia, ja heidän vaatimuksestaan vastaajat kustansivat tuomion julkistamisen Helsingin Sanomissa koko sivun ilmoituksena. Hiihtoliitto halusi antaa Väisäselle ja Aatsalo-Salliselle iskun, josta he kärsisivät lopun ikäänsä.

Suurin kysymys kuuluu, olivatko nyt syytteessä olevat todella niin tietämättömiä tutkinnassa esille tulleista dopingiin viittaavista asioista kuin mitä vuoden 1999 massiiviset rangaistusvaatimukset antavat ymmärtää. Mikäli heillä oli pienintäkin epäilyä vippaskonstien käytöstä, näyttäytyy heidän toimintansa hyvin erikoisessa valossa.

Tutkinnassa on käynyt ilmi, että alun perin useammat korvauksia vaatineista olivat vastahakoisia ryhtymään koko prosessiin. Kyrön mukaan innokkaimmin käräjille hinkui hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja, presidentinvaalikampanjaansa käynnistellyt Esko Aho, joka itse vaati puolen miljoonan markan korvauksia.

Johtavan keskustapoliitikon maineen ohella vaakakupissa painoi taatusti myös hiihdon asema kansallisurheiluna. Kansallisen identiteetin tukihirtenä toimineen hiihdon maine oli niin tärkeä asia, että kovatkin otteet olivat oikeutettuja.

Kokonaisuudessaan hiihdon dopingvyyhteä voikin pitää jonkinlaisena jäänteenä menneestä maailmasta, jossa urheilumenestys oli niin tärkeää, että sen eteen oltiin valmiit tekemään lähes mitä tahansa.

Suomalainen urheilufanaattisuus saavutti huippunsa 1970-luvulla. Ajankohdan ilmapiiristä kiinnostuneille voi suositella toimittaja Juha Kanervan kaunistelematonta katsausta Suomen olympiakomitean vuonna 2007 julkaistussa juhlakirjassa Sadan vuoden olympiadi. Menestystä yli kaiken arvostaneessa kulttuurissa suhteellisuudentaju katosi helposti.

Hiihdolla oli perinteisesti ollut läheiset suhteet poliittiseen valtaan ja se tiesi, että siltä odotettiin menestystä. Hiihtolatujen ulkopuolella maailma kuitenkin muuttui, eikä sitä ”Suomen kansaa”, johon Myllylä ”testamentissaan” vuonna 2001 viittasi, enää ollut olemassa.

Haastesoutu

2011-03-26T22:12:00.007+02:00

Tässä 6779 kuivaa metriä Concept2 -sisäsoutulaitteella urheasti taivaltaneet. Kuvassa tiukkaa vetoa Turun Kupittaalla (urheiluhallissa, ei siellä toisessa paikassa), kuvajournalistina Tuula Karppinen.

Naiset
Ilona Hiltunen 26:24.6 / 1:56.8, Nesteen Soutajat/Soutuliitto
Marjaana Risku 26:58.9 / 1:59.4 Nesteen Soutajat
Paula Jääskeläinen 27:13.2 / 2:00.4, Turun Akateemiset Soutajat (TAS)
Johanna Mäkelä 28:02.0 / 2:04.1, Evijärven Urheilijat
Inna Nurmi 28:44.9 / 2:07.2, TAS
Teija Jokela 28:53.8 / 2:07.8, Evijärven Urheilijat, kevyt
Anne Kujala 29:34.7 / 2:10.8, Evijärven Urheilujat
Aino Jalkanen 29:50.5 / 2:12.0, TAS
Johanna Keskitalo 30:05.9 / 2:13.1 TAS
Johanna Kosunen 30:38.7 / 2:15.6, TAS
Marianne Soikkeli 30:39.4 / 2:15.6 Takon Soutajat
Elisa Mikkilä 31:05.4 / 2:17.5, TAS
Anna Hellgrén 31:29.8 / 2:19.3 TAS
Olga Moiseeva 31:47.1 / 2:20.6, TAS
Reetta Ylöstalo 32:15.3 / 2:22.7, TAS
Marita Lumiaho 32:31.2 / 2:23.9 Takon Soutajat
Pia-Sofia Yrjölä 36:27.4 / 2:41.3, TAS

Miehet
Juho Karppinen 22:15.4 /1:38.4 Nesteen Soutajat
Heikki Keskinen 23:00.7 / 1:41.8 Takon Soutajat, 40-49v
Toni Patrikainen 23:23.1 / 1:43.4 Takon Soutajat
Toni Pyykkö 23:25.8 / 1:43.6, Kouvolan Soutajat
John Karlsson 23:30.0 / 1:43.9 Pargas Roddklubb
Aimo Sironen 23:31.4 / 1:44.1, Evijärven Urheilijat, kevyt
Jussi Koponen 24:05.7 / 1:46.6 SMARK Helsinki
Markku Jokisipilä 24:05.9 / 1:46.6 Nesteen Soutajat
Olli-Pekka Karppinen 24:11.2 / 1:47.0 Nesteen Soutajat
Pekka Nieminen 24:11.2 / 1:47.0, Vuokset Soutajat, kevyt
Petteri Aaltonen 24:13.7 / 1:47.2 Nesteen Soutajat
Juha Järvinen 24:14.0 / 1:47.2, Evijärven Urheilijat
Crister Nyberg 24:15.1 / 1:47.3, SMARK, kevyt 30-39
Sami Ruoholahti 24:33.1 / 1:48.6 Nesteen Soutajat
Tomas Cervinka 24:44.1 / 1:49.4 Takon Soutajat
Jouko Lehtelä 24:49.1 / 1:49.8, Evijärven Urheilijat, kevyt
Hannu Liekola 24:55.7 / 1:50.3, Kouvolan Soutajat, 40-49v
Jyrki Järvinen 24:56.0 / 1:50.3, Evijärven Urheilijat, kevyt
Panu Soitso 25:01.3 / 1:50.7, Nesteen Soutajat, kevyt 40-49v
Veikko Sinisalo 25:09.7 / 1:51.3 Vuoksen Soutajat, 77kg 46v
Jaakko Nieminen 25:12.7 / 1:51.5 Tampere
Juho-Ville Saarela 25:25.8 / 1:52.5, TAS
Osmo Mäntylä 25:36.8 / 1:53.3, Evijärven Urheilijat, kevyt 50-59v
Olli Kumpulainen 25:51.7 / 1:54.4 Nesteen Soutajat
Pedro Pietiläinen 25:56.3 / 1:54.8, Nesteen Soutajat, 40-49v
Kalle Malin 26:14.9 / 1:56.1 Takon Soutajat
Juha Nieminen 26:20.2 / 1:56.5 Turun Soutajat
Jari Turkki 26:25.5 / 1:56.9, Nesteen Soutajat
Juha-Pekka Jokinen 27:06,6 / 2:00.0, Sampo Pankki
Timo Pitkänen 27:09.1 / 2:00.1 Takon Soutajat
Mikko Vahtera 28:30.6 / 2:06.2, Sampo Pankki
Elias Aarnio 29:56.4 / 2:12.4 Kaarinan Urokset
Matias Backlund 30:19.6 / 2:14.2, TAS
Mikko Syrjälä 31:31.3 / 2:19.5, Sampo Pankki
Luukas Jokisipilä 39:45.6 / 2:56.0, Nesteen Soutajat, 9v

Virtuaali-Thamesin keisari Juho Karppinen

Selvä voitto Oxfordille

2011-03-26T19:43:00.003+02:00

Ei ollut tämänvuotinen kisa jännityksen puolesta mikään korvaamaton spektaakkeli. Oxford otti tiukan noston puolentoista ja kahden kilometrin välillä, siirtyen veneenmitan johtoon. Surreyn mutkan puolentoista veneenmitan etu piti paikkansa, ja kun Chiswick Eyotille tultiin, vettä oli välissä jo kunnolla. Barnes Bridgeä lähestyttäessä Cambridge yritti vielä kivuta takaisin tahtia nostamalla, mutta eroa tuli metri metriltä lisää.

Simon Hislop tahdissa oli äärimmäisen vakuuttava. Hän on ilmiselvästi kovemman luokan soutaja kuin mitä ansioluettelo osoittaa. Tässä vaikuttaa viime keväänä todettu kivessyöpä,jonka vuoksi Hislopin suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Hänelle jos kenelle voiton suo, sillä epäonnea on riittänyt. Hislop valittiin vuonna 2008 Britannian U23-maajoukkuekahdeksikkoon, mutta joutui jättämään kisat väliin loukkaantumisen takia.

Valmentaja Sean Bowden oli rakentanut joukkueen aivan tietyllä reseptillä: tahtipäähän peräkkäisinä pareina paljon yhteen soutaneet Hislop-Whittaker ja Louloudis-Hudspith. Keulanelosen tehtävänä oli yksinkertaisesti yrittää tehdä homma perässä mahdollisimman tarkoin, roikkua mukana ja olla katkeamatta. Ellison-Dent-Myers-Hafner hoitivat homman, ja eroa tuli jo aikaisessa vaiheessa niin paljon, että Oxford sai jopa pudotettua tahtia ja keskityttyä yksinkertaisesti vaan pitämän homman rentona ja hauskana puolivälin jälkeen. Valmentaja Trapmoren päätöksestä laittaa vuosikaudet kovista kisoista syrjässä ollut David Nelson tahtiin varmasti keskustellaan Cambridgen venevajalla pitkään.

Oxford-Cambridge, ennakkopohdintoja

2011-03-24T12:34:00.011+02:00

(haastetuloksia lisätty lauantaina klo 20:05)

Lauantain kisa lähestyy kova vauhtia, Oxfordin ja Cambridgen kahdeksikot käyvät vesillä enää kolme kertaa ennen varsinaista koitosta lauantaina klo 19. Tämän vuoden kisaan on vaikea valita ennakkosuosikkia, sen verran tasaisesta ja vaikeasti ennakoitavasta asetelmasta on kyse. Alla kuitenkin plussia ja miinuksia:

Cambridge
+ kolme viime vuoden voittajaa mukana
+ kaksi soutajaa ja perämies viime vuoden voittoisasta kakkoskasista
+ kokeneempi perämies
+ MM-kultamitalisti Cubasch tuo voimaa ja kokemusta keskiosan moottoriosastoon
+ Nashilla ja Rasmussenilla mitalitason menestystä U23-MM-kisoista
+ arvokisakokemusta kuudella soutajalla kahdeksasta
+ isokokoisempi joukkue, tosin ei varmaa, onko tehoissa vastaavaa eroa
- Thorp, Jennings ja Rix-Standing varsin kokemattomia
- pärjääkö viimeksi kuusi vuotta sitten kv. tasolla kilpaillut Nelson tahdissa?
- pystyykö 185-senttinen Nelson luomaan tahdissa muuten 193-197-senttiselle joukkueelle optimaalisen rytmin?
- kuinka ensikertalaiset kestävät voiton puolustamisen paineet?

Oxford

+ kaksikolla kovaa vetäneet Hudspith-Louloudis veneen keskiosassa vahva moottoriosasto
+ edellisten edessä istuva George Whittaker on myös kova tekijä
+ Hudspith-Louloudis ja Whittaker-Hislop soutaneet paljon yhdessä aiemmin
+ Hudspith ja Louloudisilla mitalimenestystä U23-MM-kisoista
- soutajista Dent ja Ellison sekä perämies Winter-Levy täysin vihreitä
- Myersillä ja Hislopilla ei heilläkään juuri kv. tason kokemusta
- iso vaihtuvuus: vain Myers mukana viime vuoden miehistöstä
- selvästi pienempi joukkue, kevyen luokan mies Hafner vain 180-senttinen, Whittaker 182-senttinen
- teknisen harmonian löytämisessä ja vetopituuksien sovittamisessa riittää haastetta, kun 180- ja 182-senttisten vastapainoksi mittanauhan toisesta päästä löytyvät 199-senttinen Hudspith ja 193-senttiset Dent ja Hislop
- pysyykö fyysisesti heterogeeninen joukkue teknisesti kasassa vaikeille viimeisillä kilometreillä?
- perämies varsin nuori (18v) ja kokematon, pystyykö hallitsemaan vaikean radan ja kilpailutilanteen paineet?

Myös virtuaali-Thamesilta kuuluu, eli ensimmäiset tulosnoteeraukset on jo tehty. Alla nimet, ajat ja 500 metrin keskivauhdit.

Naiset
Paula Jääskeläinen 27:13.2 / 2:00.4, Turun Akateemiset Soutajat (TAS)
Inna Nurmi 28:44.9 / 2:07.2, TAS
Teija Jokela 28:53.8 / 2:07.8, Evijärven Urheilijat, kevyt
Anne Kujala 29:34.7 / 2:10.8, Evijärven Urheilujat
Aino Jalkanen 29:50.5 / 2:12.0, TAS
Johanna Kosunen 30:38.7 / 2:15.6, TAS
Marianne Soikkeli 30:39.4 / 2:15.6 Takon Soutajat
Elisa Mikkilä 31:05.4 / 2:17.5, TAS
Olga Moiseeva 31:47.1 / 2:20.6, TAS
Reetta Ylöstalo 32:15.3 / 2:22.7, TAS
Marita Lumiaho 32:31.2 / 2:23.9 Takon Soutajat
Pia-Sofia Yrjölä 36:27.4 / 2:41.3, TAS

Miehet
Juho Karppinen 22:15.4 /1:38.4 Nesteen Soutajat
Heikki Keskinen 23:00.7 / 1:41.8 Takon Soutajat, 40-49v
Toni Patrikainen 23:23.1 / 1:43.4 Takon Soutajat
John Karlsson 23:30.0 / 1:43.9 Pargas Roddklubb
Aimo Sironen 23:31.4 / 1:44.1, Evijärven Urheilijat, kevyt
Jussi Koponen 24:05.7 / 1:46.6 SMARK Helsinki
Markku Jokisipilä 24:05.9 / 1:46.6 Nesteen Soutajat
Olli-Pekka Karppinen 24:11.2 / 1:47.0 Nesteen Soutajat
Pekka Nieminen 24:11.2 / 1:47.0, Vuokset Soutajat, kevyt
Petteri Aaltonen 24:13.7 / 1:47.2 Nesteen Soutajat
Juha Järvinen 24:14.0 / 1:47.2, Evijärven Urheilijat
Crister Nyberg 24:15.1 / 1:47.3, SMARK, kevyt 30-39
Sami Ruoholahti 24:33.1 / 1:48.6 Nesteen Soutajat
Tomas Cervinka 24:44.1 / 1:49.4 Takon Soutajat
Jouko Lehtelä 24:49.1 / 1:49.8, Evijärven Urheilijat, kevyt
Jyrki Järvinen 24:56.0 / 1:50.3, Evijärven Urheilijat, kevyt
Panu Soitso 25:01.3 / 1:50.7, Nesteen Soutajat, kevyt 40-49v
Veikko Sinisalo 25:09.7 / 1:51.3 Vuoksen Soutajat, 77kg 46v
Jaakko Nieminen 25:12.7 / 1:51.5 Tampere
Juho-Ville Saarela 25:25.8 / 1:52.5, TAS
Osmo Mäntylä 25:36.8 / 1:53.3, Evijärven Urheilijat, kevyt 50-59v
Olli Kumpulainen 25:51.7 / 1:54.4 Nesteen Soutajat
Pedro Pietiläinen 25:56.3 / 1:54.8, Nesteen Soutajat, 40-49v
Kalle Malin 26:14.9 / 1:56.1 Takon Soutajat
Juha Nieminen 26:20.2 / 1:56.5 Turun Soutajat
Jari Turkki 26:25.5 / 1:56.9, Nesteen Soutajat
Juha-Pekka Jokinen 27:06,6 / 2:00.0, Sampo Pankki
Timo Pitkänen 27:09.1 / 2:00.1 Takon Soutajat
Mikko Vahtera 28:30.6 / 2:06.2, Sampo Pankki
Elias Aarnio 29:56.4 / 2:12.4 Kaarinan Urokset
Matias Backlund 30:19.6 / 2:14.2, TAS
Mikko Syrjälä 31:31.3 / 2:19.5, Sampo Pankki
Luukas Jokisipilä 39:45.6 / 2:56.0, Nesteen Soutajat, 9v

Kuvassa herrat Syrjälä, Jokinen ja Vahtera tekemässä lämmittelyvetojaan Uittamon Pitkäsalmessa (Pitkäsalmella?).

The Boat Race, joukkue-esittelyt

2011-03-22T16:25:00.003+02:00

Tässä lyhyet esittelyt lauantaina soudettavan Oxford-Cambridge -kisan joukkueista.

CAMBRIDGE BLUE BOAT

MIKE THORP
Viime vuonna oman kisansa voittaneessa kakkoskasissa (Goldie). Edustanut Britanniaa junnujen epävirallisissa EM-kisoissa (Coupe de la Jounesse) vuonna 2008, jossa souti kisan voittaneessa kahdeksikossa. Tavoittelee paikkaa brittien olympiajoukkueessa, mutta matka on pitkä, sillä ei ole vielä onnistunut raivaamaan tietään edes brittien soutuliiton kehitysryhmään. Toisen vuoden historianopiskelija.
Kansallisuus: britti
Ikä: 20
Mitat: 193 cm, 88.4 kg

JOEL JENNINGS
Viime vuoden voittoisan kakkoskasin tahtiairo. Sheffieldiläisellä ei ole kansainvälistä kisakokemusta eikä hän ole maajoukkueeseen edes pyrkimässä. Kovan tason kilpailukokemus rajoittuu kahteen Boat Racen kakkoskasien kisan starttiin. Isä ja isoisä pelasivat ammattilaisina rugbya. Aloitti biofysiikan alan väitöskirjantekijänä viime syksynä.
Kansallisuu: britti
Ikä: 23
Mitat: 195 cm, 98.2 kg

DAN RIX-STANDING
Edusti Britanniaa juniorien maailmanmestaruuskilpailussa 2008 Itävallan Linzissä kahdeksikkosoutajana, tuloksena viides sija. 2009 voitti juniorien pariaironeloskisan (Fawley Cup) Henley regatassa ja souti samalla joukkueella saman vuoden Head of the Rivers-kisan kaikkien joukkueiden kuudenneksi nopeimman ajan. Ei kuulu liiton valmennusryhmiin. Toisen vuoden luonnontieteiden opiskelija.
Kansallisuus: britti
Ikä: 20
Mitat: 197 cm, 89.0 kg

HARDY CUBASCH
Oli häviämässä vuoden 2009 kisaa. Viime vuonna putosi ykköskasista sitkeän rannevamman vuoksi, mutta oli mukana voittamassa kakkoskasien lähtöä. Edustanut Australiaa MM-tasolla aikuisissa, alle 23-vuotiaissa ja junioreissa. Perämiehellisen kaksikon (ei-olympialuokka) maailmestaruus 2005, kahdeksikon MM-hopeaa U23-kisoissa 2003. 2000 metrin sisäsoudussa useita kertoja alle kuuden minuutin. Opiskelee vuoden mittaisessa maganement-koulutusohjelmassa, eli suomeksi sanottuna roikkuu mukana päästäkseen kisaamaan.
Kansallisuus: australialainen
Ikä: 30
Mitat: 196 cm, 99.8 kg

GEORGE NASH
Yksi kolmesta jäljellä olevasta viime vuoden voittajasta. Viime vuonna perämiehettämän nelosen U23-MM-hopeaa Valko-Venäjän Brestissä ja kahdeksikkosoudun mestaruus Unkarissa yliopistosoudun MM-kisoissa, jossa jättivät toiseksi Viroa aikuisten EM-tasolla maajoukkueena edustaneen ja vuonna 2007 U23-maailmanmestaruuden napanneen kasin. Junioreissa perämiehettömän nelosen maailmanmestaruus 2007, mukana brittisoutuliiton kehitysryhmässä. Helmikuussa maajoukkuetesteissä kaksikolla 11 yhdessä Daniel Ouseleyn kanssa. Veti 2007 ergolla BIRC:ssä 18-vuotiaana 6:12.1
Kansallisuus: britti
Ikä: 21
Mitat: 194 cm, 97.4 kg

GEOFF ROTH
Toinen kolmesta viime vuoden voittajasta tämän vuoden joukkueessa. Nostettiin viime vuonna Code Sternalin tilalle kakkoskasin tahtiairon paikalta ykkösmiehistöön kun starttiin oli alle kolme viikkoa aikaa.
Edustanut Kanadaa kahdeksikkosoutajana U23-tasolla, tuloksina 7. sija (2007) ja 5. sija (2009). Voittanut USA:n suurimman kahdeksikkokilpailun San Diego Crew Classicin University of California, Berkeleyn joukkueessa. Tavoitteena päästä Kanadan maajoukkueeseen. Pääaineena kaksivuotinen ”land economy”, viimeistä vuotta viedään.
Kansallisuus: kanadalainen
Ikä: 23
Mitat: 195 cm, 91.6 kg

DEREK RASMUSSEN
Cambridge University Boat Clubin presidentti ja viime vuoden voittaja tällä samalla paikalla veneessä. Souti vuonna 2008 U23-maailmanmestaruuden voittaneessa USA:n kahdeksikossa. Samana vuonna voitti 17 amerikkalaisen soutuyliopiston Eastern Sprints –mestaruusregatan ja USA:n kansallisen yliopistomestaruuden Wisconsinin yliopiston kahdeksikossa. Jälkimmäisen kisan voittoaika 5:31.1 kertoo paljon siitä, millä tasolla amerikkalaisessa yliopistosoudussa liikutaan. Kolme tuosta joukkueesta istui myös USA:n U23-maailmanmestarikahdeksikossa. Ainakaan tällä hetkellä pitkällä mutta varsin hoikalla Rasmussenilla ei ole maajoukkueambitioita, vaan soutu-uran ykköstavoitteena voittaa The Boat Race toistamiseen. Toisen vuoden taloustieteen opiskelija.
Kansallisuus: amerikkalainen
Ikä: 24
Mitat: 196 cm, 81.4 kg

DAVID NELSON
Viime syksynä opiskelunsa aloittanut täysin uusi nimi suoraan tahtiairon paikalle. Nelson edusti Australiaa juniorien MM-kisoissa perämiehellisessä nelosessa 2001 (7. sija) ja U23-MM-kisoissa kahdeksikossa (8. sija) vuonna 2005. Kilpaillut Australiassa myös siellä erittäin suositussa surfboat rowingissa. Ensimmäisen vuoden taloustieteen opiskelija.
Kansallisuus: australialainen
Ikä: 27
Mitat: 185 cm, 94.8 kg

LIZ BOX
Viime vuoden kakkoskasien kisan voittoisa peränainen. 2009 ohjasti Cambridgen aiemmin kisaviikolla käytävän kevyen luokan kilpailun voittoon. Perämiehistä selvästi kokeneempi. Opiskelee teologiaa yhden vuoden mittaisella kurssilla.
Kansallisuus: brittiläis-australialainen
Ikä: 23
Mitat: 161 cm, 52.6 kg

OXFORD BLUE BOAT

MORITZ HAFNER
Oli viime vuonna häviämässä kakkoskasien kisaa. Zürichiläinen on edustanut Sveitsiä U23-maailmanmestaruuskisoissa 2002 kevyessä pariaironelosessa (8. sija), 2005 kevyessä nelosessa (6. sija) ja 2006 kevyessä nelosessa (8. sija). Tämän jälkeen vaihtoi Saksan edustusasuun, soutaen aikuisten tasolla MM-kisoissa 2009 kevyttä kahdeksikkoa (6. sija). Sisäsoudun MM-kisoissa 2009 kevyen pronssilla ajalla 6:15.3. Souti vuosina 2007-2009 Harvardin yliopiston kahdeksikkojoukkueessa, tuloksena USA:n yliopistomestaruuskisojen hopeaa 2007 ja pronssia 2009. Tuli syksyllä 2009 Harvardista Oxfordiin opiskelemaan kaksivuotiseen taloustieteen koulutusohjelmaan.
Kansallisuus: sveitsiläis-saksalainen
Ikä: 26
Mitat: 180 cm, 80.4 kg

BEN MYERS
Oxford University Boat Clubin presidentti ja ainoa viime vuoden hävinneessä miehistössä soutanut edelleen mukana oleva. Kansainvälisellä tasolla kilpaillut Englannin, Irlannin, Walesin ja Skotlannin joukkueiden välisessä Home International Regatassa, jossa voitti Walesin kahdeksikossa juniorimestaruuden 2008 ja perämiehettömässä nelosessa 2009. On pyrkimässä Britannian U23-maajoukkueeseen, souti lokakuun testileirillä 2000 metriä ergolla aikaan 6:10.0 ja oli viiden kilometrin yksikkökisassa 67. yhteensä 89 soutajan joukossa. Kolmannen vuoden fysiikan opiskelija.
Kansallisuus: britti/walesilainen
Ikä: 21
Mitat: 188 cm, 98 kg

ALEC DENT
Erosi OUBC:n presidentin paikalta, kun joutui pitämään treenitaukoa selkävamman takia. Ollut mukana kakkoskasien kisassa kahdesti, tuloksena voitto vuonna 2009 ja häviö viime vuonna tahtiairona. Ei lainkaan kansainvälistä kilpailukokemusta. Opiskelee yhden vuoden kurssilla ”internetin yhteiskuntatieteitä”, mikä kyllä kelpaisi minullekin.
Kansallisuus: brittiläis-ranskalainen
Ikä: 21
Mitat: 193 cm, 89.8 kg

BEN ELLISON
Voitti viime vuonna varamiesten eli soutajien numero 17-18 (8 parasta ykköskasiin, 8 seuraavaa kakkoskasiin) välisen perämiehettömän kaksikon kilpailun. Hänelläkään ei ole kansainvälistä kilpailukokemusta lainkaan, nyt oikeastaan ensimmäisessä todella isossa startissaan. Toisen vuoden politiikan tutkimuksen opiskelija.
Kansallisuus: britti
Ikä: 22
Mitat: 190 cm, 93.8 kg

KARL HUDSPITH
Soudun saralla monien huippujen (mm. Martin Cross, Greg ja Jonny Searle, vuoden 2003 Boat Racessa soutaneet Smithin ja Livingstonen veljekset) alkukasvatuksesta vastanneen Hampton Schoolin kasvatti kuuluu Britannian soutuliiton kehitysryhmään. Vuonna 2010 U23-MM-pronssia kahdeksikossa ja yliopistosoudun MM-kultaa samassa joukkueessa Cambridgen miehistössä soutavan George Nashin kanssa. 2009 U23-kisoissa yhdeksäs perämiehettömässä nelosessa, 2007 viides kahdeksikossa. Juniorien MM-kisoissa neljäs sija 2006 kahdeksikossa. Helmikuun maajoukkuetesteissä oli yhdessä edessään istuvan Constantine Louloudisin kanssa perämiehettömässä kaksikossa seitsemänsiä, voittivat mm. parin Greg Searle (kaksikon olympiavoittaja 1992 ja kahdeksan arvokisamitalin mies) – Tom Broadway (kasin MM-hopeaa 2010). Kaikki heitä kovempaa soutaneet olivat maajoukkuemiehiä ja arvokisamitalisteja kaksikosta, nelosesta tai kahdeksikosta. Opiskelee yhden vuoden kliinisen lääketieteen kurssilla.
Kansallisuus: britti
Ikä: 22
Mitat: 199 cm, 92.6 kg

CONSTANTINE LOULOUDIS
Hudspithin tavoin brittiläisen soudun koviin tulevaisuuden nimiin laskettava kreikkalaista sukujuurta oleva Louloudis voitti U23-MM-hopeaa nelosessa viime vuonna ja juniorien MM-kultaa niin ikään nelosessa vuonna 2009. Voittanut Henleyn regatan koulukaseille tarkoitetun Princess Elizabeth Challenge Cupin kahdesti Etonin joukkueessa. Lokakuussa maajoukkuetesteissä ergolla 6:09.9, 5km yksikkösoudussa 3. nopein 89:n soutajan joukossa. Hudspithin kanssa kaksikon maajoukkuekarsinnoissa seitsemäs, ks. edellä. Ensimmäisen vuoden klassisen kirjallisuuden opiskelija.
Kansallisuus: britti
Ikä: 19
Mitat: 190 cm, 93.2 kg

GEORGE WHITTAKER
29-vuotiaana tämän vuoden kisan veteraaniosastoa edustava Whittaker aloitti soudun jo vuonna 1993. Edustanut Britanniaa U23-MM-kisoissa vuonna 2003 perämiehettömässä nelosessa (11. sija, samassa veneessä Pekingissä kasin olympiahopealle soutanut Tom Broadway). Vuotta myöhemmin voitti Henleyn regatassa ensimmäisen opiskelijoiden perämiehellisen nelosen kisan. Paras vuosi 2006, jolloin palkintokaappiin tulivat Kansanyhteisön mestaruuskisoista (joihin osallistuvat soutajat ovat tyypillisimmin maajoukkueiden ja valmennusryhmien portteja kolkuttelevia nuoria nousevia kykyjä) kasin ja perämiehellisen nelosen voitot. sekä Britannian mestaruus perämiehettömässä kaksikossa (Etonin MM-kisoihin valmistautuneet maajoukkuemiehet eivät tuohon kisaan osallistuneet). Kovana meriittinä myös perämiehettömille nelosille tarkoitetun Visitor’s Challenge Cupin voitto Henleyn regatassa 2008 sekä Sculler’s Head of the River –yksikkökisan voitto vuodelta 2007. Tämän Boat Racen radalla mutta päinvastaiseen suuntaan soudettavan kisan voittajiin lukeutuvat myös mm. Mahe Drysdale ja Alain Campbell. Tämän mittaiselle kaverille kova ergoennätys 6:00.3 tehty kuusi vuotta sitten Britannian mestaruuskisoissa, lokakuussa 2010 maajoukkuetesteissä 6:09.0. Yksikkö kulkee edelleen: maajoukkuetesteissä lokakuussa 5000 metrin yksikkösoudussa nopein 89:stä viivalle asettuneesta (Uuden Seelannin MM-kisoihin osallistuneet eivät olleet mukana).

Opiskelee liikkeenjohtoa yksivuotisella kurssilla.
Kansallisuus: britti
Ikä: 29
Mitat: 182 cm, 87.2 kg

SIMON HISLOP
Whittakerin soutukaveri Imperial Collegesta, Henleyssä tämän kanssa voittamassa ensimmäistä opiskelijoiden perämiehellisen nelosen lähtöä 2004 ja Visitor’s Challenge Cupia 2008. Valittiin Britanniaan kasiin vuoden 2008 U23-MM-kisoihin, mutta loukkaantui eikä päässyt matkaan. Viime vuoden huhtikuussa Hislopilla todettiin kivessyöpä, josta on kuitenkin leikkauksen jälkeen täysin parantunut. Opiskelee yhden vuoden ortopedisen kirurgian koulutusohjelmassa. Ergolla parhaimmillaan alle kuuden minuutin, lokakuussa 2010 maajoukkuetesteissä 6:06.2, viiden kilometrin yksikkökisassa viidestoista 89:n soutajan joukossa.
Kansallisuus: britti
Ikä: 26
Mitat: 193 cm, 92.6 kg

SAM WINTER-LEVY
Aiemmin Home Countries Regatta –kisassa esiintynyt nuori mies on nyt ylivoimaisesti kovimmassa kisassaan perämiehen tehtävissä. Ei ole toiminut perämiehenä Championship Coursella aiemmin, mikä antaa selvän edun Cambridgen peränaiselle Liz Boxille. Ensimmäisen vuoden englannin kielen opiskelija.
Kansallisuus: britti
Ikä: 18
Mitat: 178 cm, 54.6 kg.

The Boat Race, 8+ ja C2

2011-03-15T14:07:00.005+02:00

Lauantaina 26.3. kello 19 Suomen aikaa Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen soutukahdeksikot asettuvat toisiaan vastaan Thamesilla legendaarisessa The Boat Race -kilpailussa. Kaksintaistelu on järjestysnumeroltaan 157, ja voittoa lähtee puolustamaan viime vuonna altavastaajan asemasta yllätysvoittoon soutanut Cambridge. Suomessa kisaa on mahdollista seurata Eurosportilta suorana lähetyksenä kello 19-20 korkeatasoisella suomenkielisellä selostuksella varustettuna.

Kolmen viime vuoden tapaan haastan juhlallisesti tässä ja nyt kaikki soutukollegat ja muutkin taittamaan The Boat Racen virallisen kisamatkan eli 6779 metriä Concept2-sisäsoutulaitteella kisapäivän aikana. Turussa tämä virtuaalinen soutu-urakka niveltyy osaksi akateemisen soudun alumnitapahtumaa, josta voivat kiinnostuneet kysellä lisää Matti Sankiselta ja Juho-Ville Saarelalta.

Vuonna 2008 virtuaali-Thamesilla kisamatkan taittoi viisi ihmistä, vuonna 2009 kymmenen, viime vuonna jo 44. Toivottavasti määrä kasvaa ja esimerkiksi tätä blogia Uuden Suomen Puheenvuoro-alustalta lukevat kuntosalien ei-soutajaihmiset innostuvat lähtemään mukaan. Porkkanaksi voisi heittää sen, että nyt saa kunnon tasonmittauksen ja benchmarkkauksen, sillä Suomea viime vuonna soudun MM-kisoissa miesten yksikössä edustanut Juho Karppinen on luvannut myös vetää matkan lauantai-aamuna 26.3. Soutuihmiset levittäkää tietoa, haastakaa kaverinne ja tietenkin soutakaa matka itse!

Aiempien vuosien tunnelmia, tuloksia ja mm. kuvauksia joukkueiden valmistautumisesta kovaan koitokseensa löytyy blogiarkistosta maalis-huhtikuusta 2010, maaliskuulta 2009 ja maaliskuulta 2008. Viime vuoden virtuaalisoudun tuloksia voi ihailla täältä.

Aiempien vuosien tapaan postailen tänne blogiin joukkueiden esittelyt, ennakkospekulaatiot ja muut selostusnuottini sitä mukaan kun niitä ehdin kirjoittaa. Raportti kisasta ja analyysi sen ratkaisusta tulee 30 minuutin kuluessa Eurosportin lähetyksen päättymisestä.

Perussuomalaisten vaaliohjelma

2011-03-02T09:14:00.003+02:00

Taannoin pohdin copy-paste-metodilla syntyneen perussuomalaisten ilmastopoliittisen ohjelman mahdollisia vaikutuksia puolueen kannatukseen. Persujen nosteen lujuudesta kertoo jotain se, että ainakaan gallupien valossa asia ei näyttänyt vaikuttavan juuri mitenkään, ei ainakaan kannatusta laskevasti. Eduskuntavaaliohjelman luulisi sitten jo jossain painavankin, mutta vaikeaa on ennakoida mihin suuntaan. Alla kolumnini aiheesta tämän päivän (2.3.2011) Turun Sanomista.

Unohdetun kansan asialla

Perussuomalaiset julkistivat viime perjantaina vesi kielellä odotetun vaaliohjelmansa. Aiemmissa vaaleissa persut ovat saaneet kampanjoida rauhassa, mutta nyt muut puolueet marssittivat kiireesti puheenjohtajansa ja puoluesihteerinä julkisuuteen haukkumaan ohjelman maan rakoon. Se, että viiden kansanedustajan puolue on kietonut poliittisen keskustelun tällä tavoin itsensä ympärille, ei ole ihan pieni saavutus.

Kolme suurta syyttivät perussuomalaisia kuin kuorossa talouden realiteettien sivuuttamisesta: ohjelma on ”tukevasti jalat irti maasta” laadittu, tolkuttoman kallis, poliittisesti harrastelijamainen eikä sisällä ensimmäistäkään reseptiä talouskasvun lisäämiseen, työllistämiseen tai valtiontalouden tasapainottamiseen. Anni Sinnemäki ilmoitti peräti jättävänsä sen ”omaan arvoonsa”.

Enemmän kuin ohjelman huonoudesta lyttäys kielii siitä, että perussuomalaisten haaste otetaan nyt tosissaan. Siksi oli mielenkiintoista, että arvostelijat lankesivat juuri siihen ansaan, jonka Timo Soini esikuntineen oli heille virittänyt. Kommenteillaan he näyttivät todistavan sen, että persujen analyysi suomalaisen politiikan vioista osuu kohdalleen.

Ohjelma syyttää valtapuolueita talouden priorisoinnista ihmisten ja hyvinvoinnin kustannuksella, vaihtoehdottomuuden politiikasta, veronmaksajille kalliista mallioppilaana esiintymisestä maailman turuilla, kiilusilmäisestä uudistusvimmasta ja vieraantumisesta tavallisen kansan elämästä.

Mitä vastasivat kolme suurta? Korostamalla, että politiikan on sopeuduttava talouden lainalaisuuksiin, alleviivaamalla kansainvälisen kilpailukyvyn ensisijaisuutta, leimaamalla EU-kriittisyyden umpimieliseksi haihatteluksi ja pilkkaamalla persuja poliittisten kotiläksyjen tekemättä jättämisestä.

Monen silmissä valtapuolueiden tavanmukaisella poliittisella kapulajargonilla esittämä kritiikki vaikutti taatusti ylimieliseltä. Perussuomalaiset leimattiin menneisyydessä eläviksi amatööreiksi, joiden taidoilla ja tiedoilla ei kauaa politiikan parketeilla luisteltaisi. Puolueen maailmankuva tuomittiin vinoutuneeksi ja heidän vaihtoehtonsa kertakaikkisen mahdottomiksi.

Vallantäyteisyydessään hallitusvastuun vuosikymmeniä marinoimat vanhat puolueet kieltäytyvät näkemästä, että heidän piirinsä ulkopuolelta voisi tulla uskottava ja elinkelpoinen poliittinen vaihtoehto. Politiikan ammatillistuminen ja omalakisuus yhdessä puoluekenttämme jähmeyden kanssa on vieraannuttanut sekä päättäjiä kansasta että äänestäjiä politiikasta.

Maaperä protestille on tuskin koskaan ollut niin otollinen kuin nyt. Vaalirahapaljastukset ja valtion kortilla kuitatut ministerien ravintolalaskut ovat vahvistaneet monien näkemyksiä, että politiikka on kultapossukerhojen kabinettikähmintää ja suoranaista äänestäjien halveksuntaa.

Juuri tähän rakoon perussuomalaiset ovat nyt työntyneet, puhumalla kansan kieltä ja keskittymällä innovaatiostrategioiden sijaan tavallisten ihmisten arkielämän kysymyksiin. He kysyvät oikeutetusti, miksi meillä ei enää ole varaa hyvinvointivaltioon, vaikka bruttokansantuotteemme on moninkertainen sen rakentamisen vuosikymmeniin verrattuna.

Yhä useammat suomalaiset ovat väsyneet hektiseen kilpailukyky-, innovaatio- ja tuottavuusvyörytykseen. He saattavat hyvinkin nähdä perussuomalaisten talouslaskelmien sijaan tarjoaman terveen kansallisen itsekkyyden arvopolitiikan keitaana uusliberalismin armottomassa erämaassa.

Maakuntien kehittäjät, osa 1

2011-02-19T12:15:00.008+02:00

Elokuvissa näkee usein loppukohtauksena "tapahtui tämän jälkeen" -tiivistelmän, jossa tärkeimpien roolihenkilöiden myöhemmät vaiheet käydään lauseella parilla läpi. Vaikka vaalirahadraaman huipennus saattaa vielä olla edessäpäin, on mielenkiintoista katsoa, mitä nyt jo poliittisen historiamme legendaariseksi toimijaksi nousseen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n tukemille vuoden 2007 eduskuntavaaliehdokkaille sittemmin on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä kuuluu tällä hetkellä. Mennään leffojen tapaan tärkeysjärjestyksessä, eli saadun rahamäärän mukaan. Kirjoituksen ensimmäisessä osassa aloitetaan eniten rahaa saaneesta ykkösketjusta ja tullaan 5000 euron tasolle.

Marja Tiura, kokoomus, 20 000 euroa: Pirkanmaan äänikuningattarelle (17557) tuki on osoittautunut melkoiseksi kivireeksi. On ollut Novan piikkiin hankittua lentolippua, kalustetta, erikoisia pesukonevirityksiä Anna Tapion koululla ja julkista nokittelua Arto Merisalon kanssa. Tilasi itse sudet kimppuunsa tarinoillaan kelmi-Korhosen värväysyrityksestä, joille ei todistajia löytynyt. Kiusalliseen välikäteen joutunut Tiuran mies toimittaja Olli Ainola erosi YLEn palveluksesta. On ehdolla Pirkanmaalla, mutta ilman kalkkiviivojen ihmettä äänimäärä romahtaa, varsinkin, kun päällä on lahjustutkinta. Veti 2007 mukanaan läpi Harri Jaskarin ja Heikki A. Ollilan, nykyisessä kilpailuasetelmassa saattaa tarvita vetoapua itse välttääkseen putoamisen. Samlle kohderyhmälle kokoomuksen listoilla tarjolla viisi vuotta nuorempi ylöjärveläinen Satu Telemäki, demareilla taas kunnallisvaaleissa 4402 ääntä Tampereelta kerännyt Hanna Tainio. Persujen kortit Pirkanmaalla eivät ole ihan huonoja nekään: Veltto-Pertti Virtanen, kunnallisvaaleissa 2191 Tampereelta saanut Leila Koskela, ex-kansanedustaja Lea Mäkipää ja rockabilly-piirien oma ehdokas Jussi Syren.

Jyrki Katainen, kokoomus, 15 000 euroa: valtiovarainministeri lähtee vaaleihin kilpailemaan pääministerin paikasta. On onnistunut pitämään puolueensa gallup-listojen kärjessä, vaikka negatiivista julkisuutta mm. toverien Tiura ja Kanerva ansiosta on ympärillä riittänyt. Puolueen sisäisten asetelmien kannalta mielenkiintoisessa tilanteessa siirryttyään Pohjois-Savon vaalipiiristä isojen tykkien Uudellemaalle, jossa vastaan todellisissa liekeissä oleva ja jo presidenttikisaankin ilmoittautunut Alexander Stubb.

Paula Lehtomäki, keskusta, 15 000 euroa: vielä pari vuotta sitten keskustan tulevaksi ykkösnimeksi sekä pääministeri- ja pressakandidaatiksi veikkaillun kuhmolaisen hohde on pahasti himmennyt jätevesiasetuksen ja Talvivaaran kaivososakekohun ansiosta. Nyt ehdolla Uudellamaalla kisaamassa mm. Stubbin, Kataisen, Timo Soinin sekä jätevesiasiassa kovasti irtopisteille pyrkineen puoluetoveri Paavo Väyrysen kanssa.

Eero Heinäluoma, SDP, 10 000 euroa: demarien likaisten temppujen osastoa eduskuntaryhmän johtajan paikalta pyörittävä don Eero ei ole suostunut ottamaan KMS-rahasta tahraa itseensä. Ehdolla Helsingissä puolueen todellisissa kohtalon vaaleissa. Jutta Urpilaisen voi jo nyt sanoa pitkälti epäonnistuneen oppositiojohtajana, ja Heinäluoman nimi mainitaan yhä useammin niin puoluejohtaja- kuin presidenttiehdokaspohdintojenkin yhteydessä.

Sauli Niinistö, kokoomus, 10 000 euroa: puolivallaton poikamies panttaa kantaansa presidenttiehdokkuuden suhteen, mutta eduskuntaan ei enää ole ehdolla. Uudellemaalle jää Niinistön jäljiltä 60 000 kodintonta ääntä, joita Sauli ei ole ainakaan ei-kaverilleen Kataiselle testamenttaamassa.

Matti Vanhanen, keskusta, 10 000 euroa: kaksi vuotta vaalirahakohun myrskynsilmässä lautakasoineen ja lasivaaseineen riitti Vanhaselle, joka kesällä 2010 siirtyi syrjään pääministeriydestä ja keskustan johdosta. Vaalirahoista ainakin toistaiseksi ehdottomasti kovimman poliittisen hinnan maksanut Vanhanen siirtyi Perheyritysten liiton johtoon, vaikka oli aiemmin jo ilmoittanut julkisuudessa tavoittelevansa vielä kolmatta kautta pääministerinä. Sai perustuslakivaliokunnalta nuhtelut Nuorisosäätiö-RAY -asiassa, mutta vältti syytteet.

Ilkka Kanerva, kokoomus, 10 000 euroa: tekstiviestitteli itsensä pois ulkoministerin paikalta ja tempautui uuden kohun syövereihin KMS-liikemiesten rahoittamien 60-vuotisjuhliensa takia. Syyttämiskynnys ylittyi ja epäillään törkeästä lahjuksen ottamisesta. Hädän suuruudesta kertoo se, että nyt Ike puolustautuu korruptiosyytteitä vastaan vetoamalla asiantuntemattomuutensa eli siihen, ettei hän juurikaan tunne kaavoitusasioita eivätkä ne häntä edes kiinnosta, vaikka hän on toiminut yli puolitoista vuosikymmentä maakuntakaavasta vastaavan Varsinais-Suomen liiton hallituksen puheenjohtajana. Kanervalla lienee yksi vahvimpia ja uskollisimpia peruskannattajapohjia koko maassa, mutta näin tahriutuneella track recordilla ei Lokalahden neljännesmaileri ole vaaleihin kertaakaan aiemmin osallistunut.

Stefan Wallin, rkp, 10 000 euroa: hallituksen Pahkasika-asiantuntija on kerännyt kiitosta liikuntarahoituksen lisääjänä ja pyrkinyt julkisuudessa innokkaasti profiloitumaan valtakunnan johtavana antisovinistina. Puoluejohtajana vaaleissa kovan paikan edessä: alkaako rkp:n salkkuautomaatti yskiä, jos Säätytalon hallitusneuvotteluissa pitäisi istua samaan pöytään pakkoruotsin poistamisen puolueohjelmaansa kirjannaiden persujen kanssa?

Timo Kalli, keskusta, 10 000 euroa: mies, joka yllättällä avoimuudenpuuskallaan toukokuussa 2007 koko vaalirahatunkion räjäytti. Vaikka sotku epäilemättä ennemmin tai myöhemmin olisi kiehunut yli ilman euralaisen maanviljelijän herkkää hetkeäkin, on paikkansa Suomen poliittisessa historiassa ansainnut. Ainoastaan tunnetut nyrkkeilytaidot lienevät pelastaneet Kallin kollegojen löylytykseltä kohun laineiden lyödessä kiivaimmillaan, esimerkiksi Vanhanen ja kanki-Kaikkonen varmasti muistelevat lämmöllä. Vaikka samalla hallituspohjalla jatkettaisiin, hiukan tuntuu siltä, että ellei Satakunnassa ehdolla oleva Kalli kerää todella veretseisauttavaa henkilökohtaista äänipottia, häntä ei tälläkään kerta tulla salkkujenjaossa näkemään. Hänen kohdallaan onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, mitä äänestäjät sanovat.

Kauko Juhantalo, keskusta, 10 000 euroa: rahakaan ei auttanut myöhempien aikojen poliittiselle rötösherruudelle kasvonsa antanutta kankaanpääläistä hevosmiestä kipuamaan Arkadianmäen portaita sisälle saakka. Kun tulos myös eurovaaleista 2009 oli yhtä laiha, heitti pyyhkeen kehään.

Jyri Häkämies, kokoomus, 10 000 euroa: tukilistoja yhdessä Merisalon kanssa laatinut kotkalainen on toiminut sekä Vanhasen että Kiviniemen puolustusministerinä, ja on kykypuolueen ehdotonta ykkösketjua myös jatkossa. Mikäli Nato-kysymys nousee Afganistanin tapahtumien vuoksi vaalien isoksi kysymykseksi, Häkämiehellä on potentiaalisesti suuri rooli niin hyvässä kuin pahassakin.

Anu Vehviläinen, keskusta, 10 000 euroa: liikenneministeri Vehviläisen julkinen kinastelu VR:n kanssa haiskahtaa pahasti vaalityöltä, kun aikaa ongelmien korjaamiseen on ollut kaksi kovaa talvea ja pian neljä vuotta ministerinä. Väen väheneminen pudotti Pohjois-Karjalan vaalipiirin edustajamäärän seitsemästä kuuteen, eikä Vehviläisen valintapuskuri ollut maaliskuussa 2007 kuin parituhatta ääntä. Jos perussuomalaisille ennustettu lähes 15 prosentin kannatus toteutuu, demarien, kokoomuksen ja keskustan jaettavaksi jää vain viisi paikkaa. Vaalipiirin asetelmien avoimuutta lisää se, että jaettavana ovat myös kalapuikkoviiksijournalismiin kyllästyneen ääniharava Esa Lahtelan lähes 11 000 ääntä.

Pekka Ravi, kokoomus, 10 000 euroa: kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana Ravi on saanut kantaa kortensa kekoon vaaliraha-asioiden ja ryhmätoveriensa kompastelujen selittelijänä, vaikka ei ihan kallimaisiin sfääreihin sentään olekaan yltänyt. Puolueensa ehdoton ykköskortti Pohjois-Karjalassa.

Petri Salo, kokoomus, 10 000 euroa: ollut julkisuudessa lähinnä ehdotettuaan ylinopeussakkoa (138 km/h kahdeksankympin alueella) kirjoittaneille poliiseille neuvottelua asiasta kahvikupposten ääressä. Kunnallisvaaleissa 2008 hävisi kokoomuksen kärkipaikan Pekka Keltolle. Salolle persujen nousu saattaa muodostua kovaksi haasteeksi, sillä näillä on heittää peliin Raimo Vistbackan luoma vahva peruskannatuspohja, Soinin oikea käsi Vesa-Matti Saarakkala sekä kunnallisvaaleissa Vimpelissä jyrännyt vanhempi konstaapeli Reijo Hongisto.

Mika Lintilä, keskusta, 10 000 euroa: Neljännelle kaudelleen pyrkivä keskustan Keski-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja kuuluu eduskuntaryhmän kovaan ytimeen ja on saamastaan KMS-tuesta huolimatta onnistunut pysyttelemään melko etäällä kohun roiskeista. Mikäli keskusta jatkaa hallituksessa, Lintilää tuskin salkkujaossa ohitetaan. Oli ensimmäisenä ruttaamassa Urpilaisen eiliset talouspuheet, josta voi päätellä puolueen kaavailevan hänelle kampanjassa näkyvää roolia.

Lasse Hautala, keskusta, 10 000 euroa: Isosta panostuksesta huolimatta putosi varasijalle keväällä 2007, mutta Susanna Haapojan kuoltua nousi takaisin eduskuntaan kesällä 2009. Yritti myös europarlamenttiin peräti 177 000 euron kampanjalla, mutta jäi varasijalle sielläkin. Kiisti saaneensa tukea kunnes oli pakko myöntää. Toisin kuin monella muulla keskustalaisella, Hautalalla ei vaikuta olevan takanaan mitenkään jakamatonta tukea kotiseudullaan.

Mauri Pekkarinen, keskusta, 10 000 euroa: Elinkeinoministeri kiiruhti korjailemaan vaalirahoitusilmoitustaan ja selvittelemään mahdollisia jääviyksiä nyttemmin yrityssaneeraukseen ajautuneelle Suomi-Soffalle vuonna 2006 annetun 840 000 euron investointituen suhteen. On paheksunut toistuvasti mediaa sinänsä sallitun vaalituen antamisen leimaamisesta lähes rikolliseksi puuhaksi. Yksi Suomen poliittisesti vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, uusii huhtikuussa paikkansa Keski-Suomen äänikuninkaana.

Matti Ahde, SDP, 10 000 euroa: Tapani Yli-Saunamäen ystävä oli yksi harvoja KMS-rahaa saaneita demareita. Eläkeikäinen (s. 1945) moninkertainen ministeri on vetänyt viimeisen vaalikautensa matalalla profiililla eikä asetu enää ehdolle.

Hannes Manninen, keskusta, 10 000 euroa: Tornion kaupunginjohtajan paikalta 15 vuotta virkavapaalla ollut Manninen totesi, ettei aio enää asettua ehdolle, koska meneillään on poliitikkoihin kohdistuva julkinen ajojahti ja vasikkoja on kaikkialla: "41 vuotta julkisena kusitolppana riittää".

Paavo Väyrynen, keskusta, 10 000 euroa: Paavo ei anna periksi. Vetää keskustan sisällä omaa puoluejohtoa kritisoivaa linjaansa, vaikka ministerinä istuukin. Ehdolla Uudellamaalla, mikä selittänee meneillään olevan julkisen nokittelun samalla kaukalolla tungeksivan Stubbin suuntaan.

Martti Huhtamäki, 7 000 euroa, keskusta: Novan oman miehen äänille tuli hintaa, sillä mittavasta panostuksesta huolimatta jäi 543 ääneen, jolla keskustan listallakin oli jääminen vaalipiirin kahdeksannelle sijalle.

Jari Isometsä, keskusta, 6 600 euroa: Ilmeisesti Yli-Saunamäen hiihtotaustan ansiosta tukilistoille päätynyt karpaasi hyytyi 943 ääneen eikä eduskuntaan vielä saatu ensimmäistä dopingista käytöstä kiinni jäänyttä. Käyttäneitä saattaa ollakin, joskaan varmaa tietoa ei ole. Jari ei enää yritä sen paremmin hiihtomaajoukkueeseen kuin eduskuntaankaan.

Päivi Lipponen, SDP, 5 000 euroa: KMS-miehet lienevät rahoittaneet Päiviä, koska Paavoa eivät enää voineet. 4202 ääntä neljä vuotta sitten, nyt kovassa kilpailutilanteessa Helsingissä, kun samaiselle älykkö-akateemis-feministiselle kohderyhmälle ovat tarjolla jo SDP:stä myös tohtorit Pilvi Torsti ja Thomas Wallgren sekä vuoden 2010 pakolaisnainen Nasima Razmyar. Wikileaks-paljastukset Paavo-Mooses "So what" Lipposen taannoisista juoruiluista sekä niitä seuraavat aviomiehen äkkiväärät julkiset ulostulot tuskin ainakaan helpottavat urakkaa.

Juha Hakola, kokoomus, 5 000 euroa: Mahtipotin Helsingistä keränneen Ben Zyskowiczin komeaksi paisuttamalla vertailuluvulla läpi mennyt Hakola on matalan profiilin ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Google-rankkauksessa häviää samannimiselle jalkapalloilijalle. Eduskunnan poliisiosastoa.

Merja Vanhanen, keskusta, 5 000 euroa: Pääministerin ex-vaimo jäi valitsematta, vaikka komean 3274:n äänen potin keräsikin. Erosta huolimatta tie Mäntyniemeen tai oikeammin Mäntyniemeksi (nykyinen sukunimi mentyään uusin naimisiin) löytyi. Ei enää ehdolla.

Riina Nevamäki, keskusta, 3 000 euroa: kolmekymppinen valtiotieteiden maisteri on jo politiikan kulissien veteraani toimittuaan mm. viiteen otteeseen ministeriavustajana. 1100 ääntä tuottaneiden vaalien jälkeen Vanhasen EU-avustajan paikalta ensin Veikkauksen yhteysjohtajaksi vuoden 2009 alussa ja sieltä saman vuoden elokuussa Pekkarisen valtiosihteeriksi työ- ja elinkeinoministeriöön. Amerikassa tätä kutsuttaisiin termillä "grooming".

Markku Uusipaavalniemi, keskusta, 5 000 euroa: meni 2007 läpi "Uudenmaan erikoisella" eli lähinnä Vanhasen suuren äänisaaliin ansiosta (omia ääniä 2817), loikkasi persuihin ja on ollut julkisuudessa curling-hallinsa rahoitus- ja kirjanpitoepäselvyyksien vuoksi. Persujen noususta huolimatta jatkokautta ei kannata kirkossa eikä curling-hallissakaan kuuluttaa.

Merikukka Forsius, vihreät: läpi rimaa hipoen Heidi Hautalan imussa, puolusti Vanhasta Vihdin terveyskeskuksessa aseenaan vessapaperirulla, vaikka ei edes seurustellut tämän kanssa, loikkaus kokoomukseen. Kilpailee nyt äänistä mm. toisen Hjalliksen ex-vaimon Leena Harkimon kanssa, eikä lukeudu ennakkosuosikkeihin.

Kirjoituksen jälkimmäisessä osassa mm. Sampsa Kataja, Paula Sihto, Juha Mieto, Seppo Kääriäinen, Henna Virkkunen ja Suvi Lindén.

Politiikan arkipäivää?

2011-02-17T09:40:00.003+02:00

Tein aamulla puhelimitse YLEn Ykkösaamuun muutaman minuutin visiitin kommentoimassa vaalirahakeskustelun ajankohtaista tilannetta. Koska tuossa ajassa ei kovin syvällisiä pohdita, jatkan aiheesta tässä.

Perustuslakivaliokunta ilmoitti eilen yksimielisenä kantanaan, että ex-pääministeri Matti Vanhanen oli jäävi käsittelemään RAY:n avustuksia Nuorisosäätiölle, mutta syytekynnys asiassa ei ylity. Vanhanen rikkoi valiokunnan mukaan tuottamuksellisesti virkavelvollisuuttaan, mutta hänen menettelynsä ei ollut törkeän huolimatonta eikä perustuslain syyksiluettavuusvaatimus sen vuoksi täyty.

Perustuslain 116 § toteaa ministerisyytteen nostamisen edellytyksistä seuraavaa:
”Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.”

Kohdassa on monia sellaisia tarkentavia ja rajaavia määreitä, jotka puoltavat syytteen nostamatta jättämistä. Teon on oltava tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta johtuva. Vaikka Vanhanen Nuorisosäätiön palveluksessa itse olikin, olisi maalaisjärkisesti kohtuutonta edellyttää, että pääministerin työtaakalla varustettu henkilö olisi tarkoin selvillä kaikista RAY:n avustuskohteista ja niiden kytköksistä poliittiseen rahoitustoimintaan.

Vaikka Vanhanen oli itse toiminut pitkään säätiön luottamustoimissa, ”tahallisuuden” tai ”törkeän huolimattomuuden” toteen näyttäminen rutiininomaisessa päätöksessä on vaikeaa. Pääministerin valtavassa työtaakassa RAY:kin on pienehkö asia, sen avustamista järjestöistä puhumattakaan. Kun Vanhanen pääministerinä RAY:n avustukset hyväksyi, hän oli ollut jo vuosikausia poissa säätiöstä, joskaan tätä ei ollut huomattu jostain syystää päivittää patentti- ja rekisterihallituksen tietokantoihin.

Perustuslakivaliokunta lähti uudessa vaalirahoituslaissakin peräänkuulutetun avoimuuden tielle julkistamalla Vanhasen tapauksen käsittelyn materiaalit esitutkinta-aineistoineen kaikkineen. Kun lukee Vanhasen kuulustelupöytäkirjoja, huomaa, että viranomaiset ovat kyllä ottaneet tehtävänsä tosissaan. Materiaalista käy ilmi, että Nuorisosäätiöstä epäillään vuosina 1998-2009 maksetun 148000 euroa erilaisille Keskustapuoluetta lähellä oleville tahoille. Samaan aikaan RAY on tukenut säätiötä yhteensä 23 miljoonalla eurolla. Vanhanen toimi Nuorisosäätiössä 1980-luvun alusta alkaen, eroten säätiön hallituksen johtajan paikalta tultuaan pääministeriksi. Keskustan puheenjohtajana 13.10.2003-13.6.2010. Nämä asiat huomioiden Vanhanen on kuulusteluissa varsin tietämätön Nuorisosäätiön poliittisista aktiviteeteista ja sen merkittävästä roolista keskustan tukijana.

Se on käynyt selväksi, että ns. maan tapa eli vuosikymmenten saatossa muodostuneet käytännöt eivät enää ole politiikkaa seuraavan yleisön mielestä hyväksyttäviä. Asiaan liittyy myös se, että politiikan julkisuuden muututtua näistä toimintatavoista on tullut tietoa yhä enemmän ja niitä seurataan tarkemmin, osin tietyllä saalistusmielelläkin. Valta säätää kaikkia kansalaisia koskevia lakeja on kuitenkin sellainen juttu, että tilivelvollisuuden on syytä toimia, vaikka sitten ylilyöntien uhallakin.

"Poliittisten ajojahtien" ja "ajokoirajournalismin" valittajat voisivat tehdä vaikkapa kansainvälistä vertailua siitä, kuinka kovaa meikäläinen poliittinen julkisuus lopulta on. Monet vaaliraha-asian yhteydessä ilmi tulleet seikat ovat sellaisia, että ne ovat omiaan murentamaan edustuksellisen demokratian kivijalan muodostamaa luottamusta sekä sotivat monien suomalaisten oikeudentajua ja avoimuuskäsityksiä vastaan.

On alettu epäillä yhä laajemmin sitä, että edelleen julkiseen päätöksentekoon kaikista juhlapuheista huolimatta pääsee vaikuttamaan salaisia sivureittejä pitkin, kabineteissa, saunan lauteilla ja kelohonkamökeissä. Samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset törmäävät erityisesti työelämässä kilpailukykyideologian voimistumiseen, kasvaviin vaatimuksiin ja alati kovenevaan taisteluun elintilasta, politiikan kultapossukerhomeiningille ja poliittisten läänitysten kautta saavutetuille eduille ei enää löydy ymmärtämystä.

Yhä useammat näkevät politiikan pyyteettömän yhteisten asioiden hoidon sijaan kapeiden ryhmäetujen, pahimmassa tapauksessa poliitikon omien henkilökohtaisten etujen, ahneena ja periaatteettomana ajamisena. Ajojahtipuheiden sijaan poliitikot voisivat miettiä sitä, mitä seurauksia tällaisella muutoksella on demokratian toimivuuden ja legitimiteetin kannalta.

Vanhasen tapaus on korkeimman profiilin osa toukokuusta 2008 saakka vaihtelevin voimakkuuksin vellonutta vaalirahakohua. Vaikka syytettä ei tulekaan, on jo se, että entisen pääministerin kampanjarahoituskuvioita ja jääviyksiä pohtivat niin oikeuskansleri, valtakunnansyyttäjä, oikeusoppineet kuin perustuslakivaliokuntakin, melko lailla ainutlaatuista. Asian perinpohjainen selvittäminen on ollut koko poliittisen järjestelmän uskottavuuden kannalta tärkeää. Se, että valtakunnan entistä korkeinta poliittista toimijaa epäillään neljästä virkavelvollisuuden rikkomisesta, herättää monen mielessä ajatuksen siitä, että tässä on kyseessä niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin vain jäävuoren huippu.

Tilanne, jossa erilaisten tutkintojen, selvitysten ja syyteharkintojen piirissä on tällainen määrä valtakunnan tason poliitikkoja, on tietysti historiallisesti ennen kokematon, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä tietysti lukuun ottamatta. Yhä selvemmältä näyttää se, että pyörityksellä tulee olemaan myös dramaattisia konkreettisia seurauksia huhtikuussa 2011. Vaikka vaaliraha-asiassa ei jaettaisi yhtäkään langettavaa oikeustuomiota, luottamus poliitikkoihin on kärsinyt matkan varrella sellaisia kolhuja, että sen palauttaminen vaatii radikaaleja muutoksia. Osa äänestäjistä vaikuttaa menettäneen uskonsa siihen, että nykyiset valtapuolueet tai niitä edustavat poliitikot olisivat tällaiseen muutokseen kykeneviä.

Vaalirahakohu näyttää sytyttäneen aiemmin suurimmaksi osaksi pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden liekkiin. Pohdittaessa syitä perussuomalaisten kannatuksen nousuun on yhtenä tärkeimmistä noussut esiin juuri yleinen tyytymättömyys ja pettymys siihen tapaan, miten vallan kahvassa pitkään olleet ns. vanhat puolueet ovat asioita hoitaneet. Osaksi tässä on kysymys tietysti politiikan sisällöistä, mutta hyvin suurta roolia vaikuttaisi näyttelevän yleisempi puoluejärjestelmän legitimiteettikriisi. Viimeisimmät gallupit, joissa kaikkien kolmen suuren kannatus on pudonnut alle 20 prosentin, näyttäisivät viestittävän samaa. Tuntuu siltä, että ennennäkemättömän suuri joukko ihmisiä on radikaalilla tavalla uudelleen arvioimassa poliittista ajatteluaan ja etsimässä uutta kohdetta kannatukselleen.

Jo 2003 Toni Halme sai yli 16000 ääntä, mikä oli enemmän kuin vaalit voittaneen keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen äänisaalis. 2007 perussuomalaiset lähes kolminkertaisti äänimääränsä, ja nyt gallupit lupailevat kannatuslukemia, jotka osaksikin toteutuessaan merkitsisivät historiallista muutosta. Soinin johdolla yksi perussuomalaisten kestoteemoista on ollut vanhojen puolueiden poliittisen elitismin ja kansasta vieraantumisen arvostelu. Merkille pantavaa on, ettei perussuomalaisilla ole edustusta perustuslakivaliokunnassa.

Media on omalla aktiivisella toiminnallaan voimistanut tätä reaktiota, eikä ylilyönneiltäkään ole vältytty. Timo Kalli käynnisti avoimuudenpuuskallaan eräänlaisen suomalaisen poliittisen kulttuurin Wikileaks-ilmiön, jossa päivänvaloon on tullut paljon raadollista ja äänestäjäkunnan moraalikäsityksiä vastaan sotivaa tietoa siitä, miten Suomessa julkinen päätöksenteko toimii.

Kyse ei ole enää Vanhasesta, vaalirahasta tai Timo Soinista, vaan jostain suuremmasta. Vaalirahapaljastukset näyttävät olleen monelle jonkinlainen viimeinen naula arkkuun ja vahvistus sille, että poliittinen eliitti on vieraantunut todellisuudesta ja toimii aivan omien, huomattavan löysien sääntöjensä mukaan. On herätty kysymään esimerkiksi poliittisten läänitysten ja virkanimitysten ajanmukaisuutta tilanteessa, jossa vain kuudella prosentilla suomalaisia on puoluejäsenkirja. Samaan yhtälöön kuuluvat myös poliittista tukea jakavat yleishyödylliset säätiöt ja verovapaita jäsenmaksuja nauttivien ammattiliittojen kytkökset vasemmistopuolueisiin, sekä epäilyt kuntatason päätöksenteon ei-hyväksyttävistä kytköksistä.

Kun vaalirahakohu alkoi, toivoivat media, politiikan tutkijat ja huomattava osa poliitikoistakin sen tuovan mukanaan poliittisen kulttuurin muutoksen. Osin hyvinkin armottomaksi muuttuneessa politiikan julkisuudessa näin voi sanoa jo tapahtuneen, ja nyt näyttää siltä, että myös poliittinen kannatus on saapunut vedenjakajalle.

Kuivan maan soutajat

2011-02-08T14:47:00.002+02:00

Viime lauantaina kisattiin Helsingin urheilutalolla sisäsoudun SM-mitaleista. Klaus Geiger, joka tänä vuonna muistaakseni täyttää 44 vuotta, jatkoi uskomatonta mestaruusputkeaan ottaen kahdeksannentoista peräkkäisen avoimen luokan mestaruutensa. Putki alkoi vuonna 1994. Juho Karppinen pääsi lähelle, mutta "Kalulta" olisi tainnut tarvittaessa löytyä vielä yksi vaihde lisääkin.

Itse taapersin maaliin miehet 30+ sarjassa ajalla 6:39.9, millä häviän aikavertailussa joukolle avoimen luokan naissoutajia. Tähän joukkoon kuuluvat ainakin ranskalainen yksikkösoutaja Sophie Balmary, Uuden-Seelannin kaksinkertainen pariairokaksikon olympiavoittaja Georgina Ewers-Swindell, Australian Sarah Hubbard (198 cm!), amerikkalainen yksikön olympiapronssinainen Michel Guerette, USA:n kasissa olympiahopeaa ja MM-kultaa soutanut Alison Cox, pariairokaksikossa olympiahopeaa ottanut Sarah Winckless, hollantilainen kasin pronssinainen Hurnet Dekkers, viisinkertainen MM-kultamitalisti ja kolminkertainen olympiahopeamitalisti Katherine Grainger. Ja varmaan muitakin. Ilolla panen merkille, etten kuitenkaan häviä näille montaa sekuntia, ja iltaisin ennen nukahtamista ajattelen, että jos olisin nainen, omaisin vielä kv. tason menestyssaumoja!

Tanskan vastaavat kisat soudettiin 29. tammikuuta. Juutit ovat panostaneet vuodesta 1994 saakka miesten kevyeen luokkaan, josta tuloksena on tullut kolme olympiakultaa ja kaksi olympiapronssia sekä luoja tietää millainen kasa MM-mitaleja kaikki veneluokat huomioiden. Lontoon olympialaisten lähestyessä kierrokset alkavat olla kohdallaan, sen verran käsittämätön on tuo miesten kevyen luokan tulosluettelo tältä vuodelta.

Voittoon vaadittiin 6:02.6, mitaliin 6:08.8, viiden sakkiin 6:13.8 ja kymmenen kärkeen 6:17.5. Viidenneksitoista nopein veti 6:24.5 ja kahdeskymmenes 6:36.2. Alle 6:30 vetäneitä oli kahdeksantoista. Helsingissä lauantaina saman sarjan voitto irtosi ajalla 6:33.9, Tomas Haltsosen vuonna 1998 vetämä SE-aika 6:14.0 olisi riittänyt kuudenteen sijaan. En usko, että yhtä kova- ja laajatasoista kevyen luokan kisaa on koskaan käyty. Kärkikymmenikön ansioluettelon tarkempi tarkastelu puhuu omaa kieltään tanskalaisen miesten kevyen luokan soudun tasosta.

1. Henrik Stephansen 6:02.6
- ME-mies ja ainoa kuuden minuutin kevyt alittaja maailmassa, viime vuonna MM-kisoissa, viime vuonna MM-kisoissa kevyen yksikön neljäs, MM-kultaa nuorista ja junioreista, 183 cm

2. Steffen Bonde Jensen 6:07.0
- 2009 Stephansenin kanssa kevyen pariairon B-finaalissa, viime vuonna MM-pronssia ja EM-hopeaa kevyestä pariaironelosesta, MM-kultaa nuorista, 183 cm ja kisapaino 68 kiloa!

3. Mads Rasmussen 6:08.8
- pariairokaksikosta olympiapronssia sekä kaksi MM-kultaa ja yksi MM-hopea

4. Jacob Sögaard Larsen 6:13.5
- kevyen kasin uusi mies, nuorten MM-kisojen A-finalisti ip-kaksikossa

5. Christian Place Pedersen 6:13.8
- 2009 MM-hopeaa kevyestä nelosesta, 189 cm

6. Morten Jørgensen 6:14.4
- kevyen nelosen olympiakultaa Pekingistä, MM-hopeaa 2009

7. Eskild Ebbesen 6:14.8
- kolme olympiakultaa, yksi olympiapronssi, kuusi MM-kultaa, kaksi MM-hopeaa, kaikki kevyestä nelosesta, tekee jo toista comebackiaan tähtäin Lontoossa

8. Jacob Barsøe 6:15.4
- kevyen kasin EM-hopeaa viime vuonna, nyt siirtynyt neloseen

9. Kasper Jørgensen 6:16.8
- 2009 kevyen nelosen MM-hopeaa

10. Jens Vilhelmsen 6:17.5
- 2009 kevyen nelosen MM-hopeaa

Kärkikymmenikön ulkopuolelle jäivät mm. kaksinkertainen olympiavoittaja Thomas Ebert, kaksinkertainen MM-kultamitalisti ja olympiapronssimitalisti Rasmus Quist, kolme ukkoa EM-pronssipariaironelosesta ja viisi ukkoa EM-hopeakasista.

Stephansenin ja Ebbesenin viitoittamalla tiellä tanskalaiset ovat myös kehittäneet aivan oman tyylinsä vetää sisäsoutukisaa. Tahdit ovat nimittäin päätähuimaavia, mainitussa kisassa Stephansenilla keskimäärin 42,Bonde Jensenillä 43, Rasmussenilla 38, Pedersenillä 39, Jörgensenillä 40 ja Ebbesenillä 38. Kukaan kärkitusinasta ei vetänyt missään vaiheessa kisaa alle 36:n tahdilla. Olisi mielenkiintoista tietää, millä vastuskertoimella herrat näitä lukemia paukuttavat.

Ensimmäinen virhe

2011-02-04T12:33:00.004+02:00

Saavutettiinko taitepiste? "Vanhat puolueet" ovat tuskailleet ja politiikan kommentaattorit hämmästelleet sitä, että perussuomalaisten kannatus sen kuin vaan kasvaa, vaikka he eivät varsinaisesti tee yhtään mitään. Persujen nousu on siitä mielenkiintoinen asia, että sen takana ovat pääasiassa muiden tekemiset, eivät heidän omansa. Jo kuluneen sanonnan mukaan kaikki näyttää "satavan perussuomalaisten laariin": vaalirahasotku, euroalueen talousvaikeudet, jätevesiasetus, ihmisten yleisempi kyllästyminen kolmen suuren ympärillä pyörivään suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, arvokonservatiivinen vastareaktio ns. suvaitsevaiston oppimestariuteen ja niin edelleen.

Timo Soini on tekojen ja aitojen vaihtoehtojen peräänkuuluttajille vastannut, että odottakaapas kun vaalit lähestyvät ja persujen ohjelmatyön hedelmät saadaan julkisuuteen. Viime viikolla hän alkoi hypettää puolueensa uutta ilmastopoliittista ohjelmaa, jota seuraamalla Suomen talous nytkähtäisi kunnon kasvuun. Mutta kuinkas kävikään: ohjelma, jonka parissa Soini mainosti hihat käärittyinä viimeiset puolitoista vuotta ahertaneensa, paljastui lähes sanatarkaksi kopioksi Metalliliiton vuosi sitten julkaisusta ilmasto- ja energiapoliittisesta lausunnosta.

Sylttytehdas sijaitsee tässä tapauksessa demareista persuihin loikanneen Matti Putkosen työpöydällä. Putkonen oli Metalliliiton viestintäpäällikkönä laatimassa vuoden takaista lausuntoa, ja oli se kourassaan myös eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan kuultavana. Kun Putkonen siirtyi perussuomalaisiin, hän ilmoitti syyksi nimenomaan sen, että Soini puoluejohtajista ainoana on ajanut kotimaan savupiipputeollisuuden edut turvaavaa ilmastopolitiikkaa. Nyt Soini näyttääkin delegoineen perussuomalaisen ilmastopolitiikan linjaamisen hänelle.

Rysän päältä plagioinnista kiinni jääminen ja siitä käynnistynyt negatiivisen julkisuuden mylly pistävät Timo Soinin kiusalliseen ja hänelle varsin uuteen tilanteeseen. Populistijohtaja on vuosikaudet saanut paistatella julkisuudessa unohdetun kansan suorapuheisena puolustajana, jonka sädekehä keskustan ja kokoomuksen vaalirahakähmintöjen myötä on jatkuvasti vain kirkastunut. Jotkut keisarin uusien vaatteiden peräänkuuluttajat ovat yrittäneet sanoa, ettei Soini ole soinismiensa saatteeksi esittänyt ensimmäistään vakavasti otettavaa konkreettista vaihtoehtoa nykypolitiikalle, mutta maisterisjätkän kokovartalohohde on sen tähän saakka kestänyt.

Soini tarjoili ilmastomallinsa ensimmäisenä konkreettisena perussuomalaisten vaihtoehtona nykyhallituksen politiikalle ja ehti sitä viime viikolla henkselit paukkuen hypettää monissa eri yhteyksissä. Se, että koko ohjelma nyt paljastuu Putkosen muistitikulla Hakaniemerannasta Mannerheimintielle siirretyksi, on enemmän kuin noloa ja todellinen viiden tähden poliittinen munaus. Väistelevällä retoriikallaan ja odotuskehotuksillaan Soini on ladannut valtavasti odotuksia vaalikampanjan ohjelmaulostuloihin, ja nyt heti ensimmäinen askel poliittisen ohjelmatyön liukkaalla alustalla johti spektaakkelimaiseen julkiseen perseelleen lentämiseen.

Persut ovat tähän saakka odottaneet hiljaa poterossaan ja seuranneet tyytyväisenä gallup-palkkien kasvua. Nyt kun he lähtivät liikkeelle, heti ensimmäisestä vihollisen luodista tuli osuma. Tai tarkemmin ottaen oman kiväärin vahingonlaukaus napsahti kipeästi jalkapöytään. Persujen poliittiset vastustajat ja soinismeista hurmaantumattomat epäilevät tuomaat ovat jo pitkään esittäneet, että kun siirrytään todellisen substanssin ja konkreettisen politiikan alueelle, persujen kokemattomuus ja sisältököyhyys paljastuu väistämättä. Nyt kävi juuri näin.

Soini kommentoi pullataikinan tavoin paisuvia gallup-kannatuslukemia taannoin toteamalla pitävänsä jalat maassa ja ymmärtävänsä, että "mikään herneenvarsi ei yllä taivaaseen asti". Nyt biisi vaihtui lennossa duurista molliksi ja persuilla on täysin työ estää hernettä menemästä nenään. Kampanja-aloitus oli vähääkään liioittelematta katastrofaalinen. Kovaksi taustapiruksi ja poliittiseksi velhoksi mainostetun Putkosen amatöörimäisyyttä on myös pakko ihmetellä. Kuvitteliko hän todella, ettei homma paljastuisi? Etteikö esimerkiksi Metalliliitossa joku asiaa huomaisi? Ellei Putkonen sitten olekin myyrä, joka demarien onnistui ujuttaa Soinin organisaatioon...

Titaanien taisto

2011-02-02T08:42:00.002+02:00

Alla vähän vaalimatematiikkaa tämän päivän (2.2.2011) kolumnistani Turun Sanomissa.

Raskaan sarjan titteli jaossa

Tulevissa eduskuntavaaleissa on kerrankin panosta. Kestääkö perussuomalaisten gallupnoste sulamatta äänestyskopin kuuman ahtauden? Onko kyse Timo Soinin ympärillä pyörivästä ohimenevästä ihastuksesta vai natiseeko kolmen suuren pyhä kolminaisuus todella liitoksissaan?

Kuinka käy vaalirahasotkussa ryvettyneiden puolueiden ja poliitikkojen? Ovatko Sdp:n mittarit niin pahasti punaisella, ettei puolue saa hyödynnetyksi edes oppositioaseman tuomaa myötätuulta? Kenelle neljännesmiljoona edellisten vaalien jälkeen äänestysikään tullutta suomalaista antaa äänensä?

Vaalipäivänä yksi ehdottomista mielenkiinnon polttopisteistä sijaitsee Uudellamaalla, jonne ollaan virittelemässä todellista poliittista Harmageddonin taistelua. Vastaavaa raskaan kaluston keskitystä on tuskin koskaan ennen nähty.

On vain vähän liioiteltua sanoa, että vuoden 2011 eduskuntavaalit ratkaistaan Uudellamaalla. 700 000 äänioikeutetun vaalipiiristä valitaan eniten edustajia eli 35, kun esimerkiksi Varsinais-Suomessa Arkadianmäen valtakirjoja on jaossa 17 ja Helsingissäkin vain 21.

Uudellamaalla D’Hondtin suhteellinen vaalitapa näyttää erikoisimmat puolensa. Ääniharavien mahtipotit tuovat pulskat vertailuluvut myös seuraaville saman listan ehdokkaille, vaikka omia ääniä ei liiaksi siunautuisikaan. Koko maan äänikuningattarien ja -kuninkaiden imussa valtaan pääsee todella laihojen mandaattien ehdokkaita.

Vuoden 2007 vaaleissa Sauli Niinistön ennätykselliset 60 563 ääntä auttoivat läpi kymmenen muuta kokoomuslaista, vaikka heistä peräti seitsemän sai vähemmän kannatusta kuin 4 765 äänellä varasijalle jäänyt Sdp:n Risto Kuisma .

Vastaava messiasimu toimi vielä selkeämmin perussuomalaisten kohdalla. Timo Soinin 19 859 ääntä teki kansanedustajan myös 1 058 äänen Pirkko Ruohonen-Lerneristä , ja kun maisterisjätkä suuntasi rakastamaansa europarlamenttiin, tilalle nousi 796 äänen Pietari Jääskeläinen .

Uudenmaan tärkeys näkyy turboahdetussa ehdokasasettelussa. Viiden ministerin ja kahden puoluejohtajan ohella listoilta löytyy muun muassa SAK:n ja YLE:n entistä ylipäällikköä sekä koko joukko korkean profiilin julkkisehdokkaita. Olympiavoittajia ja Hjallis Harkimon ex-vaimoja löytyy kaksin kappalein kumpiakin. Mukaan mahtuvat myös molemmat vaalikauden loikkarit.

Pois jäävien Niinistön, Matti Vanhasen , Antti Kalliomäen , Heidi Hautalan ja Claes Andersonin jäljiltä jaettavaksi jää pitkälti toistasataatuhatta ääntä. Tätä pottia tavoitellessaan puolueet pelaavat ässänsä juuri täällä: kokoomus Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin , keskusta Paula Lehtomäen ja Paavo Väyrysen , demarit Mikael Jungnerin ja Lauri Ihalaisen , vihreät Tuija Braxin ja persut Soinin.

Uusimaa on parin viime vuosikymmenen aikana heijastellut vahvasti myös puoluekannatuksen valtakunnallisia trendejä. Demarit ovat pudonneet vuoden 1995 yhdestätoista edustajasta seitsemään, kokoomus taas tehnyt täsmälleen päinvastaisen siirtymän.

Vihreät kasvoivat 1990-luvulla, mutta ovat nyt polkeneet kahdet vaalit paikoillaan. Jaakko Laakson jäädessä pois vasemmistoliitto on vaarassa pudota yhden edustajan varaan.

Soini tuplasi persujen paikkamäärän jo 2007, mutta nyt Mannerheimintien puoluetoimistossa odotellaan todellista jättipottia. Mikäli populistinen puhuri puhaltaa vähääkään ennustusten kaltaisesti, saavat hatuistaan ja salkuistaan pitää tiukasti kiinni muutkin kuin persujen arkkiviholliseksi ilmoittautuneiden vihreiden Brax.

WikiLeaks

2010-12-01T09:53:00.001+02:00

Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista.

Tärkeää tietoa vai poliittista pornoa?
Turun Sanomat 1.12 2010 02:35:58

WikiLeaks -sivuston ilmoitus 250.000:n Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon asiakirjan julkistamisesta synnytti globaalin diplomaattisen kriisin, joka ulottuu jo Suomeenkin saakka. Sananvapausaktivistit iloitsevat siitä, että maailmanpoliisi on vihdoin saanut vastavoiman: globaalin julkisen mielipiteen. Vuotojen tuomitsijat pelkäävät diplomatian luottamuksellisuuden vaarantumisen syöksevän maailmanpolitiikan kaaoksen ja vainoharhaisuuden tilaan.

WikiLeaks on julkistanut yli kaksi miljoonaa asiakirjaa. Näin isolla laastikauhalla rapatessa roiskuu varmasti eikä oheisvahingoilta vältytä. Kysymys kuuluukin, onko vallankäytön läpinäkyvyys niin tärkeä arvo, että se ylittää ja oikeuttaa negatiivisetkin seuraukset. Tietovuotoja on ollut aina, mutta WikiLeaks on vienyt toiminnan systemaattisuuden ja julkisuuden ennen näkemättömiin sfääreihin. Maanantaina sivustolla vieraili miljoonia kävijöitä eri puolilta maailmaa, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedotusväline voinut olla asiaa uutisoimatta.

WikiLeaks herättää suuria kysymyksiä: mikä on sopiva tasapaino vapauden ja rajoitusten välillä? Milloin sananvapauden rajoittaminen on perusteltua yleisen turvallisuuden nimissä, ja kuka tämän turvallisuuden määrittelee? Missä kohtaa läpinäkyvyys muuttuu riskiksi? WikiLeaksin linja on ollut harvinaisen selkeä: kaikki väärinkäytöksiin viittaava tieto on julkaistava, ja ellei jokin tieto ole saatavilla, on löydettävä keinot sen hankkimiseen.

Perinteisiä tiedotusvälineitä ohjaavat vuosisatojen mittaan kehittyneet journalistisen vastuun mekanismit. Verkossa tällaisia konventioita ei ole. Totutut julkisuuden portinvartijat ovat aseettomia ja julkaisukynnys on kadonnut. Jos jossain on tieto, jolla joku katsoo olevan jotain painoarvoa, se väistämättä ennemmin tai myöhemmin myös julkaistaan.

Läpinäkyvyyden armoton liekki kutistaa viestintämaiseman varjoalueet. Tämä on se todellisuus, jossa niin luottamuksellisesta sähköpostia lähettävän poliitikon kuin Facebook-profiiliinsa henkilökohtaisia tietoja laittavan tavallisen tallaajankin on opittava elämään. Verkossa informaatio alkaa elää omaa elämäänsä ja saattaa päätyä ties minne. Vastaanottajalle se tulee usein täysin suodattamattomana, mitenkään taustoittamatta ja mihinkään suhteuttamatta. Tiedon luotettavuutta ja merkitystä arvioidessaan vastaanottaja on oman lähdekritiikkinsä ja medialukutaitonsa varassa.

Informaatiotekninen vallankumous on tuonut hallituksille yhä hienostuneempia valvonta-, vakoilu- ja tiedonkeruutekniikoita. Samalla kuitenkin seurannan potentiaaliset kohteet, joita viime kädessä ovat kaikki kansalaiset, ovat saaneet käyttöönsä mullistavia työkaluja näiden operaatioiden väistelyyn ja paljastamiseen. Jos Neuvostoliitto ei olisi hajonnut taloudelliseen ja poliittiseen mahdottomuuteensa vuonna 1991, olisi internet hoitanut homman muutamaa vuottaa myöhemmin.

Maailma on siirtynyt vastustamattoman tiedonkulun aikakauteen. Jos WikiLeaks suljetaan, sen paikan ottaa jokin toinen palvelu. Paluu aikaan, jolloin hallitukset pystyivät säännöstelemään informaatiota mielensä mukaan, edellyttäisi internetin sulkemista. Tämä taas ei ole ollut realistinen ajatus enää 15 vuoteen jo yksin verkkoon kytkeytyvien valtavien taloudellisten intressien takia. Ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin kirjapainotaidon keksimisen jälkeen: henki on päässyt pullosta eikä paluuta ole.

1600 tuntia vuodessa

2010-11-30T10:11:00.004+02:00

Ei, tämä kirjoitus ei käsittele yliopiston kokonaistyöaikaa. Taannoin kertasin urheiluhistoriaa itäsaksalaisten soutajien menestyksestä ja totesin, että he yhä johtavat mitalitilastoja monessa veneluokassa. Jatketaan aiheesta, koska edelleen olen sitä mieltä, että huolimatta dopingin käytön mittavuudesta itäsaksalaiset soutajat olisivat lukeutuneet maailman parhaimmistoon myös ilman kiellettyjä aineita. Eivät ehkä yhtä suurilukuisesti ja ylivoimaisesti, mutta kuitenkin.

Itä-Saksassa kykyjenetsintä ja rekrytointi oli pitkälle formalisoitua toimintaa, jossa valtiollisen urheilukoneiston virkailijat vierailivat kouluissa ja suorittivat oppilailla erilaisia antropometrisiä mittauksia ja testejä potentiaalisten urheilijoiden löytämiseksi. Urheiluhistorioitsija Arndt Krüger on mielenkiintoisesti todennut, että derkkulan ja muiden itäblokin maiden kykyjenetsijät käyttivät Kolmannen valtakunnan rotutieteilijöiden ennen vuotta 1945 kehittämiä antropometrisiä testausmenetelmiä. Soudun tapauksessa kasvuennusteen tuli luvata pojille 190-200 ja tytöille 180-190 senttimetrin pituutta. Testin läpäisseet siirtyivät opiskelemaan johonkin Itä-Saksan 27 urheilusisäoppilaitoksesta.

Jo lapsiurhelijoiden harjoittelumäärät olivat melkoisia, hyvinkin tunnista kahteen päivässä, ja tämä oli totista treeniä, ei mitään ulkoilua tai leikkiä ja laulua. Alun yleistreenausvaiheen jälkeen nuoret urheilijat alkoivat erikoistua omiin lajeihinsa, ja juuri tässä vaiheessa tulivat kuvaan erityisräätälöidyt koulutusratkaisut. Noin 16-17-vuotiaasta alkaen treenimäärät kasvoivat valtaviksi, aina 30 viikkotuntiin saakka (eikä venyttelyä laskettu tähän määrään mukaan). Urheilukouluissa lukujärjestys ja kouluvuoden rytmitys oli suunniteltu harjoittelun ja kilpailemisen näkökulmasta. Ennen tärkeitä kilpailuja oli intensiivisiä harjoitusleirejä, joiden aikana urheilijat oli vapautettu opiskelusta kokonaan. Aikuisiän saavuttaneilla urheilijoilla harjoitusmäärät pyörivät 1300 ja 1600 vuositunnin välillä. Tällaisesta rasituskuormasta palautumiseen ei sitten enää pelkkä energiapatukka riittänyt.

Vasta 1950-luvulla olympialiikkeen pariin Neuvostoliiton johtamina tulleet itäblokin maat ryhtyivät panostamaan erityisesti naisurheiluun, koska katsoivat mitalitason olevan nopeiten ja panostuksen parhaalla hyötysuhteella saavutettavissa juuri siellä. Naisten kilpa- ja huippu-urheilu ei noina vuosikymmeninä todellakaan ollut mitään massojen puuhaa. Laskelmat osuivat oikeaan ja näkyivät komealla tavalla esimerkiksi olympialaisten mitalitaulukoissa. 1976 Montrealissa Itä-Saksan naiset ottivat yli puolet DDR:n hopea ja kultamitaleista, ja Neuvostoliitonkin mitaleista 30 prosenttia tuli naisten lajeista.

Erityisesti naisten soutu oli kommunististen maiden hallitsemaa aluetta. Vuoden 1954 EM-kisoista vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisiin itäblokin maiden naissoutajat voittivat 82 prosenttia jaossa olleista mitaleista, eikä mitenkään tavatonta ollut, että A-finaalissa viisi itäblokin joukkuetta (tyypillisimmin DDR, Romania, Neuvostoliitto, Bulgaria ja Puola) kilpaili yhtä läntistä joukkuetta vastaan. Panostus oli erityisesti olympialaisissa, joissa myös soudun kaltaiset vähemmän mediajulkisuutta keräävät lajit pääsivät osalliseksi koko maailman huomiosta. Ylipäätään kansalliset valmennusjärjestelmät oli viritetty ja resurssit keskitetty tuottamaan menestyjiä nimenomaan olympialaisissa kilpailtavissa urheilumuodoissa.

Kaikkein kovimmat saavutukset itäblokin soudussa löi tiskiin DDR:n naisten valmennusohjelma. Ainoastaan Romanian vastaava ohjelma pystyi kilpailemaan sen kanssa edes joten kuten. Leipzigissa ja Itä-Berliinissä sijainneisiin harjoituskeskuksiin panostettiin valtavasti resursseja ja ne olivat poliittisen johdon erityissuojeluksessa. Poliittisen tahdon taustalta löytyi tietysti ajatus Itä-Saksan ja sen kommunistisen ideologian kansainvälisen maineen kasvattamisesta sekä kansallistunteen edistämisestä kansainvälisen urheilumenestyksen kautta. Panostus ei ainakaan tässä mielessä mennyt hukkaan: vuosien 1966-1990 välillä itäsaksalaiset naissoutajat kilpailivat arvokisojen (olympialaiset, MM-kisat, EM-kisat) A-finaalissa 142 kertaa ja ottivat näistä kisoista 121 mitalia, joista 70 oli kultaista, 34 hopeista ja 17 pronssista.

Itä-Saksan urheilua tutkineen professori John Hobermanin mukaan itäsaksalaisen tieteellisen valmennusjärjestelmän palveluksessa oli yli tuhat tiedemiestä, lääkäriä ja valmentajaa. Ihmiskehon suorituskyvyn maksimointia lähestyttiin fysiologisena ja lääketieteellisenä haasteena, jossa menestyksen tavoittelun keinoihin liittyvät moraalipohdiskelut olivat epäolennaisia. Lihasmassaa kasvattavien, hengityselimistön suorituskykyä parantavien ja valtavasta harjoituskuormasta palautumista edistävien lääkeaineiden käyttö oli yhtä olennainen osa valmentautumista kuin harjoitusohjelmien laatiminen. Urheilijoita doping-ohjelman piirissä oli 8000-9000, joukossa mitä todennäköisimmin satoja soutajia.

Huippuunsa viedyn kykyjenetsintäjärjestelmän ja tieteellisesti optimoidun valmentautumisen ohella menestys pyrittiin varmistamaan myös tarjoamalla urheilijoille ja valmentajille kannustimia. Olympiamenestystä tuomalla itäsaksalainen valmentaja pystyi nostamaan 1100 itämarkan palkkansa aina 2200 itämarkkaan saakka, ja samaten urheilijat saivat mitaleistaan rahallisia bonuksia. Siinä missä tavallisten itäsaksalaisten piti jonottaa asuntoa viisi ja autoa kymmenenkin vuotta, pääsivät menestyneet urheilijat ja valmentajat osallisiksi näistä eduista vuoden tai kahden odotusajalla.

Kevyt olo

2010-11-24T00:25:00.006+02:00

Soutuliitto vietti viime lauantaina 100-vuotisjuhliaan. Iltaan kuului luonnollisesti monenlaista muisteloa menneiltä vuosilta. Lisään tähän vielä yhden omalta osaltani. Kuva on kesältä 1995, ilmeisesti ollaan laivalla menossa (tai tulossa?) Farstan tai Årungenin kisoihin.

Tammikuun alussa painoin 82 kiloa. Siitä pääsin ergo-SM-kisoihin mennessä 75 kiloon. Farstassa soudin Järvisen Teemun kanssa kaksikkoa, eli keskipaino veneessä piti saada 70 kiloon tai alle. Yksittäisen soutajan osalta raja on 72,5 kiloa. Muistaakseni vaaka heilahti vähän alle 71 kiloon, mikä oli kesän alhaisin lukema. Sitä varten piti vetää muutama vaatekerta päällekkäin tunnin verran juoksua. Lämmintä oli painonpudotukselle melko hyvät 20 astetta. Lähtöviivalla olo oli eteerinen, eikä kippo kulkenut mihinkään.

Pahin siivu tuli vastaan Kööpenhaminassa, joka oli katsastuskisa MM-kisoja varten. Osallistuimme pariaironelosella avoimen lähtöön, mutta pääkoutsi Yngve Holmen vaati miehiä kisapainoihin. Illalla ennen kisaa vaaka näytti 75,1 kiloa, aamulla kusella käynnin jälkeen 74,8. Ei muuta kun juoksemaan. Vetäisin reippaan tunnin tuollaista 4.5 minuutin kilsavauhtia, mikä tuossa painossa oli ihan peruskestävyysvauhtia, taas vaatetta päällä vähän reippaammin. Tarkistuspunnitus näytti vielä kilon liikaa, mikä lähti kahdeksan kilometrin soudulla. Kahta tuntia ennen starttia painoin 72,3 kiloa, 200 grammaa alle vaaditun.

Kisaan tehtiin ihan normaalit lämmittelyt, ja laskeskelin starttiviivalla matkanneeni sinä päivänä lihasvoimalla jo lähemmäs 30 kilometriä siinä vaiheessa kun lähettäjän lippu heilahti alas. Tällä kertaa vene jo vähän kulkikin, mutta en kyllä tiedä, tapahtuiko näin minun ansiostasi vai minusta huolimatta. Tuloksia en enää löytänyt, mutta muistaakseni maaliin ajassa 6:01. Kisan ja jäähdyttelyjen jälkeen mittarissa oli aika liki maratonin verran kilsoja. Jälkeenpäin aina joskus kun on tullut mieleen, että nyt on tiukoilla, olen koettanut palauttaa mieliin tämän aamupäivän tunnelmia.

Sen verran tuo laihdutus jälkiä jätti, että rintakarvat eivät alkaneet myöhemminkään kasvaa.

Kristillisdemokraatit

2010-11-16T12:52:00.004+02:00

Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.

Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.

Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.

Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.

Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.

Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.

Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.

Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?

Älykkäät natsit

2010-11-12T14:36:00.003+02:00

Kotimaan uutisvirrassa näyttää päivän historia-aiheeksi nousseen Turun Sanomien toimittaja Tuomas Rimpiläisen eilen laatima uutinen Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyjen Saksan johtajien älykkyystesteistä, joiden mukaan huomattava osa heistä oli huippuälykkäitä. Erikoisilla, kenties vähän sensaatioltakin haiskahtavilla historiauutisilla on kysyntää, varsinkin jos aiheena on natsi-Saksa. Juttu perustuu artikkeliini tuoreessa Salaiset Kansiot -kokoomateoksessa, johon pääosin historiantutkijoisa koostunut kirjoittajajoukko keräsi vähemmän tunnettuja ja erikoisempia tarinoita sotavuosilta.

Minulta on kyselty noista testeistä kertovat kirjallisuuden perään, joten laitan listan tähän.

Gustave M. Gilbert: "Nuremberg Diary". New York 1947. - Amerikkalaispsykologin päiväkohtaisia merkintöjä keskusteluistaan syytettyjen kanssa.

Gustave M. Gilbert: "The Psychology of Dictatorship". New York 1950. - Nürnbergissä tehtyjen havaintojen perusteella tehty laajempi analyysi diktatuurihallinnon psykologisista tuntomerkeistä ja edellytyksistä.

Gustave M. Giblert: "Hermann Goering: Amiable Psychopath". Journal of Abnormal and Social Psychology, 43, 211-229. - Psykologinen katsaus Hermann Göringiin, jonka kanssa Gilbert vietti syytetyistä eniten aikaa.

Douglas M. Kelley: "22 Cells in Nuremberg". New York 1947. - Koko vankeusajan syytettyjen kanssa tiiviissä tekemisissä olleen amerikkalaispsykiatrin pohdintaa natsismista sosiokulttuurisena sairautena sekä 22 "tämän viruksen puhtaimmasta kasvualustasta.

Florence R. Miale - Michael Selzer: "The Nuremberg Mind - The Psychology of the Nazi Leaders". New York 1970. - Gilbertin ja Kelleyn kirjoihin, muistiinpanoihin ja tutkimusartikkeleihin sekä sodanjälkeiseen psykologiseen tutkimustietoon perustuva esitys Nürnbergin kallonkutistamisesta.

Markku Jokisipilä: "Kansanmurhaajan pään sisällä. Amerikkalaisten psykologiset arviot Nürnbergissä syytetyistä natsijohtajista". Poliittisen historian vuosikirja Ajankohta, Saarijärvi 2001, 271-290. - pahamaineisen turkulaistutkijan katsaus amerikkalaisten koko testipatteristoon, ml. Wechsler-Bellevue -älykkyystesti ja Rohrschachin mustetahratesti.

Näillä pääsee alkuun.

Soututilastoja

2010-11-10T12:24:00.004+02:00

Se on kumma, miten mieli lähteekään vaeltelemaan kun pöydällä on iso pino tenttivastauksia... (kuvassa edellisissä Uudessa-Seelannissa järjestetyissä soudun MM-kisoissa hopeaa voittanut DDR:n naisten kahdeksikko)

Eurosportin viime viikon lähetyksissä soudun MM-kisoista heittelin muutamaan otteeseen muistinvaraisesti väitteitä eri maiden historiallisesta menestyksestä soudun arvokisoissa. Päivitetään tähän parin asian osalta nyt ihan täsmällistä tietoa.

Vuodesta 1962 alkaen kisatuissa soudun MM-kisoissa viisi kaikkien aikojen menestyneintä maata ovat nyt seuraavat (maa, kulta-hopea-pronssi, mitaleita yhteensä, rankattu kultamitalien määrän mukaan):

1. Saksan Demokraattinen Tasavalta 94-45-25 164
2. Italia 68-50-42 160
3. Saksa 60-57-53 170
4. Yhdysvallat 52-59-70 181
5. Iso-Britannia 50-57-37 144

Eli vielä saadaan soutaa muutamat MM-kisat, ennen kuin derkut putoavat kultamitalien määrässä listan kärjestä. Tällä hetkellä parhaat maat pystyvät voittamaan keskimäärin viisi mestaruutta yksissä kisoissa, mutta lähinnä Itä-Saksaa oleva Italia ei ole tähän viime vuosina aivan pystynyt. Oma veikkaukseni on, että uusi kärkimaa saadaan vuonna 2017 ja sen nimi on Saksa.

Suomi löytyy tilaston sijalta 26 (3-4-4 11). Ohitsemme meni nyt Lake Karapirolla yhden hopean ja kaksi pronssia ottanut Kreikka (3-4-8 15). Kuriositeettina mainittakoon, että voittaminen soudussa vaikuttaa olevan tshekkiläisille vielä vaikeampaa kuin suomalaisille jääkiekossa. Heidän osaltaan tilasto näyttää 2-12-10 24, kun Ondej Synek otti miesten yksikkökisasta nyt maan historian toisen kultamitalin. Veikko osannee antaa selitystä tälle tilastolle, joskin tiedän, että herralla nimeltä Vaclav Chalupa on suuri ansio näissä numeroissa.

(DDR:n naisten pariaironelonen, MM-kultaa Nottinghamissa 1975)

Paras mittari eri maiden soudun valmennusjärjestelmän historiallisesta suorituskyvystä yksittäisistä veneluokista on miesten kahdeksikko. Siinä kärki näyttää Uuden-Seelannin MM-kisojen jälkeen seuraavalta:

1. Yhdysvallat 7-1-7 15
2. Saksa 6-3-2 11
3. Saksan Demokraattinen Tasavalta 5-4-2 11
4. Saksan Liittotasavalta 4-1-1 6
5. Kanada 3-3-0 6

Aika saksalaista meininkiä siis. Mestaruutensa ansiosta Saksa ohitti tänä vuonna DDR:n.

MM-kisatilastot kertovat myös veneluokkapreferenssien kansallisista eroista. Monella suurella soutumaalla näyttäisi olevan omat mieliveneluokkansa, joihin on panostettu erityisen paljon tai johon on löytynyt säännönmukaisesti kansainvälisen huipputason soutajia. Esimerkkejä:

Uusi-Seelanti: miesten yksikkö (kuusi mestaruutta, Saksalla ja Itä-Saksalla viisi)

Norja: miesten pariairokaksikko (kuusi mestaruutta, Itä-Saksalla ja Ranskalla neljä)

Italia: miesten kevyt pariairokaksikko (12 mestaruutta, neljällä maalla kaksi), miesten perämiehellinen kaksikko (yhdeksän mestaruutta, USA:lla viisi), miesten kevyt kahdeksikko (13 mestaruutta, USA:lla ja Tanskalla neljä), miesten kevyt pariaironelonen (15 mestaruutta, Itävallalla kolme)

Saksa: naisten pariaironelonen (kahdeksan mestaruutta, Itä-Saksalla viisi)

Tanska: miesten kevyt perämiehetön melonen (kuusi mestaruutta, Iso-Britannialla viisi)

Romania: naisten kahdeksikko (kahdeksan mestaruutta, Neuvostoliitolla seitsemän)

Yhdysvallat: miesten kahdeksikko (seitsemän mestaruutta, Saksalla kuusi)

Vähän tietokilpailua: kuka tunnistaa nämä herrat?

Itä-Saksa voitti ensimmäiset mitalinsa 1966 ja viimeiset 1990. Varsinkin naisten soutua derkut dominoivat, mutta on muistettava, että naiset pääsivät MM-lähtöviivalle vasta vuonna 1974. Stasi-Saksan soututasosta kertoo paljon se, että Uuden-Seelannin MM-kisojen jälkeenkin se pitää hallussaan mitalitilaston kärkisijaa seitsemässä eri veneluokassa: miesten perämiehetön kaksikko (yhdeksän mestaruutta), miesten nelonen (8), miesten pariaironelonen (7), miesten perämiehellinen nelonen (10), naisten yksikkö (8), naisten perämiehetön kaksikko (8) ja naisten pariairokaksikko (7).

Soudun MM-kisat, heja Sverige!

2010-11-06T14:03:00.004+02:00

Kyllä sitä aikuinen mieskin mielenkiintoisista asioista liikuttuu. Viime päivät olen selostanut Eurosportilla soudun MM-kisoja ja viime lähetyksessä tuli todellinen kisojen huippukohta. Frida Svensson Ruotsista tuli naisten yksikkökisassa todella från bakom trädet ja otti ensimmäisen soudun maailmanmestaruuden Ruotsiin sitten Maria Brandinin Tampereen MM-kisoissa 1995 voittaman yksikkökullan. Svensson veteli jo välierässä sellaista kyytiä, että uskoin hänen samalla meiningillä voivan nousta jopa palkintopallille. Ekaterina Karstenia pidin kuitenkin niin kovana luuna, etten hänen vauhtiinsa uskonut olevan Fridalla saumoja.

Svensson oli kuitenkin päättänyt toisin. Yhdellä nopeimmista koskaan näkemistäni starteista hän otti ensimmäisellä sadalla metrillä veneenmitan kaulan muihin, ja piti johtopaikan hallussaan maaliin saakka. Hän pystyi vastaamaan niin monelle vuosien saatossa kohtalokkaaksi koituneeseen Karstenin 1250 metrin nostoon, joka tälläkin kertaa niitti kumoon Tshekin Mirka Knapkovan. Viimeisellä 200 metrillä sekä Karsten että kotiyleisön kannustuksella todelliseen hurmioon päässyt Emma Twigg rynnistivät kangistuvaa Svenssonia kohti, mutta maalilinja armahti. Eroa jäi 0.18 sekuntia! Yksikin teknisesti huono veto Svenssonilta olisi pudottanut hänet kakkoseksi, mutta hän ei sulanut paineessa.

Jälkikäteisesti voi jossitella, että ilman tuota hämmästyttävää starttia Svensson olisi ollut hopealla tai jopa pronssilla. Ruotsalainen on selvästi kevyempi ja pienikokoisempi kuin Karsten tai Twigg, ja tämän vuoksi hän pääsee liikkeelle nopeammin. 29-vuotias Svensson on 172 senttiä pitkä ja painaa 73 kiloa, 38-vuotias Karsten 185 senttiä ja 82 kiloa, 23-vuotias Emma Twigg puolestaan 181 senttiä ja 80 kiloa, neljänneksi tullut 30-vuotias Mirka Knapkova 181 senttiä ja 67 kiloa. Vertailukohdaksi Uuden Seelannin MM-kisoissa esiintyneistä voisi vielä heittää naisten ip-kaksikon puolelta soutajan fyysisen arkkityypin, Yhdysvaltain Zsusanna Francian 188 senttiä ja 82 kiloa.

Svenssonin ennätys 2000 metrin ergosoudussa on 6:49.1, joka on kyllä kova mutta ei astronominen. Vertailuna voisi mainita, että ranskalainen 183-senttinen ja 73-kiloinen yksikkösoutaja Sophie Balmary (parhaimmillaan neljäs MM-kisoissa) on vetänyt 6:28.4, pariaironelosen kaksinkertainen maailmanmestari britti Sarah Winckless (190 cm, 83 kg) 6:28.8, kaksinkertainen olympiavoittaja Georgina Evers-Swindell (178 cm, 78 kg) 6:28.6, ja Karapirolla naisten kevyen kaksikon B-finaaliin jäänyt USA:n Ursula Grobler 6:54.7. Suomessa Laila Finska on vetänyt avoimessa 7:02.1 ja Minna Nieminen kevyessä 7:03.8.

Svensson osoittaa, että myös verrattain normaaleilla fyysisillä ominaisuuksilla varustetut voivat menestyä soudussa. Hän fyysinen suorituskykynsä perustuu vuosikausien kovaan työhön, ei ylivoimaiseen geeniperimään. Voitettuaan vuonna 2006 yllättävän MM-pronssimitalin hän ei pystynyt vakiinnuttamaan tasoaan vaan putosi vuosiksi B-finaalitasolle. Vuodet ovat kypsyttäneet myös psykologisesti. Kansainvälisen soutuliiton nettisivuilta löytyvässä videoprofiilissa Svensson toteaa ilmeenkään värähtämättä "My goal is to win. I want to be the best, I want to be the number one". Esimerkiksi viime vuonna MM-kisojen yhdeksännen sijan jälkeen toteamus saattoi tuntua vähän ylimitoitetulta, mutta nyt tuli sanoille katetta. Kerrassaan upeaa!

Historian katumuspillerit

2010-11-03T11:42:00.003+02:00

Kollektiivisen syyllisyyden tunnustamisesta holokaustiin on tullut eräänlainen pääsylippu postnationalistiseen eurooppalaisuuteen. Suomessa keskustelu on ollut erilaista, eikä ajatus juutalaisten joukkomurhasta yhteisen eurooppalaisen identiteetin pohjana ole oikein herättänyt meillä vastakaikua. Silti aihe nousee keskusteluun täälläkin yhä useammin.

Alla kolumnini tämän päivän (3.11.2010) Turun Sanomista.

En mää täsä syyllissi kaippa yhtikäs

Ajopuun upottua ja koskiveneen kariuduttua ovat 2000-luvun historiaväittelyt koskeneet Suomen ja natsi-Saksan suhteen luonnetta. Synergian syvyydestä kertovien tutkimustulosten karttuessa erillissotapapit ovat joutuneet vetäytymään henkiseltä Salpa-linjaltaan liperit tutisten, vaikkakin parrat päristen.

Viimeksi tulta aseveljeyden savuavilla raunioilla on kohennellut tutkija Antero Holmila , joka julkaisi ensimmäisen suomeksi kirjoitetun yleisesityksen juutalaisten joukkomurhasta. Hänen mukaansa meillä ei ole juurikaan haluttu muistaa, että myös Suomi osallistui holokaustiin.

Kollektiivinen muistitikkumme on ladattu niin täyteen talvisodan henkeä ja torjuntavoittoja, ettei sinne oikein ole mahtunut tietoa ihmisluovutuksista saksalaisille tai virka-avusta Lapissa toimineen Einsatzkommando Finnlandin poroerotukseen, jossa tunturipeurojen sijaan teuraaksi valikoitiin neuvostosotavankien joukosta juutalaiset ja kommunistit.

Pari viikkoa sitten olin Sibelius-Akatemiassa väittelemässä säveltäjä Jean Sibeliuksen suhteesta natsismiin. Päätähtenä oli Ainolan mestarille natsiystävän ja antisemiitin viittaa sovitellut Pohjois-Teksasin yliopiston musiikinteorian professori Timothy L. Jackson . Minut paikalle värväsi musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki , Sibelius-tuntija ja patriootti, joka herrasmiehenä ei ilmeisesti itse halunnut lähteä sotkemaan teksasilaista tuubasooloa kriittisillä dissonansseillaan.

Murtomäen roolituksen mukaisesti koetin valistaa öljyvaltion nuottigurua yleisen saksalaismielisyyden ja natsifanituksen eroista. Sibeliuksen Kolmannelta valtakunnalta saamiin rojalteihin, Adolf Hitlerin myöntämään Goethe -mitaliin ja juutalaissäveltäjä Günter Raphaelille annettuihin suositusrukkasiin vedoten Teksasin tornado linnoittautui kuitenkin asemiinsa kuin kaimansa kenraali Thomas ”Stonewall” Jackson Bull Runin taistelussa puolitoista vuosisataa aiemmin.

Sen verran hajurakoa musiikkiteoreetikko piti historiantutkimuksen metodeihin, ettei Suomen Kuvalehden myöntämä ”Viikon valopään” titteli tullut täysin ansiotta, niin mukava mies kuin onkin. On kymmeniä kuuluisia suomalaisia, joiden natsikytkösten tutkiminen olisi perustellumpaa kuin luomiskykynsä kadottaneen Järvenpään vanhuksen: Arno Anthoni , Yrjö Kilpinen , Rolf Nevanlinna , Mauno Vannas , Niilo Pesonen , V.A. Koskenniemi ja niin edelleen.

Vastuupohdinnat ja anteeksipyynnöt ovat osa nykyistä historiakeskustelua. Kriittiseen tutkimukseen kuuluu myös oman pesän likaaminen ja kipsipäiden särkeminen, jos tarvetta ilmenee. Suhteellisuudentaju on kuitenkin hyvä pitää mukana. 70 vuotta myöhemmin on helppo vaatia moraalista suoraselkäisyyttä. Sibeliuksen yksityisistä päiväkirjamerkinnöistä on valovuosien matka Nürnbergin lakeihin ja Auschwitziin. Viime mainitut olivat saksalaista, eivät suomalaista, designia.

Liittoa murhaajien kanssa ei tule kaunistella, mutta yhteistyön motiiveihin, alaan ja tekijöihin on hyvä tutustua ennen itseruoskintaa. Suomi oli osavastuussa holokaustista, mutta vain 3,8-miljoonaisen poliittisesti kevyen ja syrjäisen kansakunnan panoksella. Enempää syyllisyyttä emme voi omia kannettavaksemme, vaikka korkea moraalimme ja syvä ihmisoikeustajumme siihen houkuttelisikin.

Historiallinen itsekritiikki lipsahtaa helposti tekopyhyyden puolelle. Kuka tietää, kuinka mustaan kaapuun aikanaan meidän toimintamme puetaan vuoden 2080 moraaliolympialaisissa.

Urheilua

2010-10-26T12:49:00.002+03:00

Hiihtoliitto on kriisissä, yllätys yllätys. Tähän vielä kun saadaan tuon STT:n dopinguutisoinnin tutkinnan tulokset ja ensilumi, niin johan sukset ulos survaistaan...

Toisaalla Soutuliitto valmistautuu satavuotisjuhliinsa. Yhtenä juhlapäivän ohjelmanumerona on keskustelutilaisuus lajin tulevaisuudesta, jossa allekirjoittanut toimii puheenjohtajana. Mukana keskustelussa ovat mm. kolminkertainen yksikkösoudun olympiavoittaja Pertti Karppinen, Sanna Stenin ja Minna Niemisen olympiahopeaan valmentanut Veikko Sinisalo ja olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola. Tilaisuuden avaa Soutuliiton puheenjohtajana vuosituhannen alussa toimineen ja 1980-luvulla Princetonin yliopiston kivikovassa kahdeksikossa soutaneen Erik Andersonin kriittinen katsaus lajin kehittymisen ongelmiin Suomessa. Lisätietoja täältä.

Olen yrittänyt viritellä keskustelua meneillään olevasta suomalaisen urheilun "strategisesta kehittämisestä". Tuoreimmassa Kanava-lehdessä oli kirjoitukseni "Suomalainen huippu-urheilu 2010-luvulla", jossa totean mm. seuraavaa:

"Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Niemisen strategiatyöryhmän mietintö ja muutosprojekti ovat jatkoa sille liikkeenjohdollisen konsulttijargonin leimaamalle strategiauskovaisuudelle, joka 1990-luvulta alkaen on pesiytynyt ensin julkiseen hallintoon ja sitten kansalaisjärjestöihinkin."

"Verovaroilla pyörii mittava organisaatiosirkus, jossa pääosaa näyttelevät toiminnanjohtajat, pääsihteerit sekä kehitys-, markkinointi-, projekti- ja viestintäpäälliköt. Mitalien sijaan tämä tehdas tuottaa visioita, strategisia laatikkoleikkejä, seminaareja, palavereja, PowerPoint-esityksiä ja retoriikkaa, päätehtävänään oman olemassaolonsa oikeuttaminen ja laajentaminen."

"Voisiko urheilumenestyksen ja suomalaisen identiteetin kytköksen heikkeneminen olla kansallisen itsetunnon kypsymisestä kertova terve signaali, ja sellaisena liittyä laajempaan suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan arvomuutokseen?"

"Huippu-urheilun tarkkaan säännellyssä ja keinotekoisessa maailmassa saavutettu moraalisesti yksiselitteinen sankaruus on vain symbolista. Urheilu on illuusio todellisuudesta, helposti tulkittava sadun ja fantasian maailma, ei sen enempää."

Julkisessa keskustelussa urheilusta liikkuu todella paljon höpö-höpöä ja jargonistisia latteuksia. Nyt kipin kapin lehtikioskille hakemaan toisenlaista perspektiiviä (ja minä saan rojaltit juoksemaan jotta pystyn hankkimaan sen kanadalaiskanootin...)

Suomalainen korruptio

2010-10-07T10:49:00.005+03:00

Puhuin eilen alma materissa otsikolla "Suomalaisen yhteiskunnan rakenteellinen korruptio". Mahdollisten kommenttien irrottamiseksi laitan ranskalaiset viivani PowerPoint -slaideista tänne.

SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN RAKENTEELLINEN KORRUPTIO
6.10.2010
Poliittinen historia
Markku Jokisipilä

KORRUPTIO?

* lat. corrumpere = turmelus, pahaan viettely

* aseman/toimivallan väärinkäyttöä oman edun tavoitteluun

* tyypillisimmin puhutaan poliitikoista, virkamiehistä ja yritysjohtajista

* vastuun antaneen tahon (äänestäjät, kansalaiset, yrityksen omistajat) luottamuksen pettämistä ja/tai näiden etujen vastaista toimintaa

* lahjoja pyrkii saamaan oman toiveensa läpi, lahjotulle kiihokkeena taloudellinen, materiaalinen, sosiaalinen tai muu etu

* suuri haarukka muodoissa ja laajuudessa

RAKENTEELLINEN KORRUPTIO?

* pysyvää systemaattista vinoutuneisuutta

* poliitikon/virkamiehen/yritysjohtajan näkemys, jonka mukaan hänen velvollisuutensa on asettua ristiriita- ja kilpailutilanteissa ennalta määrätylle kannalle, laeista, mandaatista ja/tai omistajien edusta riippumatta

* usein näkymätöntä, tottumuksen ja tradition vuoksi itsestään selvänä ja ongelmattomana pidettyä (ns. maan tapa)

* erityisesti politiikassa rajanveto oikeutettujen ”saaliiden” (spoils) ja tuomittavien, oikeudettomien etujen välille hyvin hankalaa ja kulttuurisidonnaista

* laillinen sääntely vaikeaa, esim. Suomen laki ei tunne rakenteellisen korruption käsitettä

* poliittiset virkanimitykset ja hallintoneuvostojen poliitikkojäsenyydet tulevat lähelle tätä

LAHJOMATTOMIA TERMEJÄ

* lahjonta = ”tarjota, vaatia tai vastaanottaa yksityistä etua (rahaa, palveluita, lahjoja, lahjoituksia yms.) tarkoituksena vilpillisesti vaikuttaa johon päätökseen tai tekoon”

* lahjus = oikeudettomasti saatu etu, jonka antajan tarkoituksena on saada vastaanottaja käyttämään asemaansa väärin antajan hyväksi

* lahja = normaali ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoitus, ei edellytä vastapalveluksia eikä tarvitse salata

* lahjan ja lahjuksen sekä lahjonnan ja normaalin vieraanvaraisuuden/kohteliaisuuden rajat ovat sidoksissa tilanteeseen, asetelmaan ja kulttuuriin, rajanveto on vaikeaa

KORRUPTIO JA POLITIIKKA

* poliittinen korruptio = ”poliittiset päätöksentekijät manipuloivat päätöksentekojärjestelmiä ja instituutioita turvatakseen valtansa, asemansa tai varansa” (Transparency Suomi)

* oikeudettoman edun saaminen, vaatiminen tai tarjoaminen poliittisen luottamusaseman tai jäsenyyden perusteella

* manipulointi voi olla sekä aktiivista omaa toimintaa että passiivisempaa järjestelmän tietoista saattamista alttiiksi ulkopuoliselle oikeudettomalle vaikuttamiselle

* rajanveto vaikeaa myös tässä: milloin intressiryhmien äänen kuuluminen muuttuu politiikassa tuomittavaksi?

SUOMALAISTA KORRUPTIOHISTORIAA

* ”keittiön läpi kulkeminen” ei ollut sotien välillä tuomittavaa, jos virkamies ei tehnyt ”tilaustyötä” tai edistänyt vääryyttä

* vaikka laki tiukentui, rajanveto vaikeaa: ”maan tapa”, ”tavanomainen vieraanvaraisuus”, ”noudatettu käytäntö” puolustusargumentteina ”voitelusta” ja ”maasuttamisesta” syytetyillä

* Salora-juttu 1970-luvulla, Metrojupakka ja Noppajuttu 1980-luvulla, Kauko Juhantalon koplausjuttu 1993

* oikeudenkäyntien ja tuomioiden vähyys voidaan tulkita kahdella tavalla: 1) ei ole 2) ei näy

* vaalirahakeskustelun myötä tultu kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen

2000-LUKU: UUSI ULJAS MORAALI?

* Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti muutospaineita myös poliittiselle kulttuurille

* saunan lauteilta, kelohuviloiden keväthangilta ja kabineteista kohti suurempaa avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta

* vaalirahoituslakia 2000 ei sanktioitu, kohu heräsi vasta toisten eduskuntavaalien jälkeen

* uusi nuhteettomuuden vaatimus, merkitystä myös sillä, miltä asiat näyttävät

* kytköksissä poliittisen julkisuuden sekä median ja vallan suhteen muutokseen

* ”kuka enää haluaa poliitikoksi?”

VAALIRAHAKESKUSTELU

* Timo Kallin avoimuuden puuska käynnisti historiallisen skandaalivyyhden

* median susilaumamekanismi on tuottanut ylilyöntejä, mutta äänestäjän kannalta vaikeaa pitää muuna kuin parannuksena

* KMS paljasti edustuksellisen demokratian haavoittuvuuden

* hallitusohjelmavetoisuus korostaa vaalimenestyksen tärkeyttä, liikkuvien äänien kalastelussa riskinottokynnys laski

* polttopisteessä ”maan tapa”, jääviysharkinnan korostettu tarve ja läänitysten ajanmukaisuus

* kuinka paljon poliitikkojen ja puolueiden on kerrottava taustakytkennöistään?

PIENEN PIIRIN MONET TUOLIT

* ”Hyvä veli –verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että ketään ei tarvitse edes suoraan lahjoa” (tutkija Paavo Isaksson)

* ”Kuntasektorilla ja paikallistasolla on kaksoisrooleja. Mutta pienessä maassa osallistujia päätöksentekoon tarvitaan. Aktiivisia ihmisiä on rajattu määrä.” (rikoskomisario Jenni Juslén)

* suomalaisessa pienen maan kulttuurissa on totuttu siihen, että noin 10.000 ihmisen eliitti tuntee toisensa ja pyörittää päätöksentekoa tarvittaessa monissa eri rooleissa

* missä kohtaa verkostoitumisella saadut hyödyt muuttuvat tuomittaviksi?

ESIMERKKI: KANSANEDUSTAJAT X JA Y

KANSANEDUSTAJA X
* hallintotehtävät: Fortum Oyj:n hallintoneuvosto, KEVAn hallitus (pj), Satakunnan Osuuspankin hallintoneuvosto, Nordea Pankin neuvottelukunta

* luottamustehtävät: Porin kaupunginvaltuusto (vpj), Satakuntaliiton hallitus (vpj)

* taloudellinen asema: Asianajotoimisto Oy 25 %, Arvokarhu Oy 50 %

KANSANEDUSTAJA Y:
* virat ja toimet: Suomen Lehtiyhtymä Oy (hall.pj), Taloustutkimus Oy (hall.pj.)

* hallintotehtävät: Fennia (hall.pj), Eläke-Fennian hallitus, Nordia Managementin hallitus, Henki-Fennia (hall.pj), EilaKaisla Oy (hall.pj), Uudenmaan pääomarahaston hallitus, Talentum Oyj hallitus, Itella Oyj (hallintoneuvoston pj.), Nordea Kerava konttorin valvoja, Nordean liikeneuvottelukunta, Tekesin hallitus

* luottamustehtävät: Keravan kaupunginhallitus (pj)

MIHIN RAJA VEDETÄÄN?

* tämä on se suurin kysymys, josta pitäisi keskustella

* nykyinen monien ristikkäisten, päällekkäisten ja osin ristiriitaisten sidonnaisuuksien tilanne heijastaa maassa pitkään hyväksyttyä tilannetta

* puolueiden ja poliitikkojen kuuluukin heijastaa kannattajakuntansa ja tukijoidensa mielipiteitä, mutta voimakkaat täsmämandaatit vaarantavat edustuksellisuuden ideaalin

* onko jääviysharkinnan kulttuuri ajan tasalla, riittääkö enää se, ettei lakia suoranaisesti rikota?

* kytköksien näkyväksi tekemisen kulttuuria eletty vasta vähän aikaa, stabiilitila ei vielä muotoutunut

EHDOTUS 1: INTEGRITEETTI

* poliitikkojen, virkamiesten ja yritysjohtajien tulisi havahtua mahdollisiin jääviyksiinsä itse

* tarvitaan kulttuuria, joka ruokkii avoimuutta ja sitä kunnioittavien henkilöiden valikoitumista luottamus- ja vastuutehtäviin

* olisi ymmärrettävä se, keneltä valtuutus/valta on saatu, sekä kenelle ollaan vastuussa

* juridisten pohdintojen ohella soisi harrastettavan myös moraalista punnintaa

* ”lakia ei ole rikottu” –hokemasta sen pohtimiseen, miltä asiat näyttävät ulospäin

* jo korruptioepäilyt heikentävät demokratian uskottavuutta = hyvin vakava asia

EHDOTUS 2: JULKINEN KONTROLLI

* vaalirahakohu on tehnyt demokratialle palveluksen osoittamalla kansanvallan haavoittuvuuden manipulaatiopyrkimyksille

* poliittinen eliitti on saanut historiallisen oppitunnin, joka ei ole vielä ohi (vrt. kesken olevat tutkinnat, huhtikuun 2011 vaalit)

* nykytekniikka mahdollistaa reaaliaikaisen läpinäkyvyyden ja erittäin pitkälle viedyn avoimuuden

* julkinen korruptioepäily poliitikolle rangaistus jo itsessään

* riskinä susilauman ajojahti, mutta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin kehittyessä ylilyönnit vähenevät

EHDOTUS 3: LAKI JA SEN VALVONTA

* tiukemmat tulkinnat jääviydestä mahdollisia suurimmaksi osaksi jo nykylainsäädännön pohjalta --> oikeuskäytäntö

* julkisen laillisuusvalvonnan toteutumisen tukeminen ja terävöittäminen

* lakimuutoksiin vain painavin perustein (esim. kansanedustajan lahjominen)

* korruptio/sen puuttuminen niin tilannesidonnaista ja tulkinnanvaraista, että aukottomien juridisten säädösten tekeminen mahdotonta (vrt. vaalirahoituslaki)

* tärkeintä poliittisen kontrollin toteutumisen takaaminen

SUMMA SUMMARUM

* korruptio on monitahoinen ja monitulkintainen ilmiö, jolle on mahdotonta laatia yksiselitteisiä ja yleispäteviä määritelmiä

* Suomi on pieni maa, jossa yhteiskunnallisesti aktiivisen väestön määrän on rajallinen = samoilla ihmisillä useampia rooleja

* poliittinen kulttuuri on muuttumassa, yhä enemmän merkitystä sillä, miltä asiat näyttävät

* juridisen säätelyn sijaan ensisijainen lääke avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin vahvistamisessa

* tärkeätä pitää huoli siitä, että poliittinen kontrolli ja tilivelvollisuus toimivat

* seuraavissa eduskuntavaaleissa on panosta!

Viidakossa on grillannut helle

2010-10-07T10:43:00.003+03:00

Alla eilinen (6.10.2010) kolumnini Turun Sanomista. Tähän asti saamani palautteen perusteella jutusta ei oikein kukaan ole tykännyt.

Taistelevat linnunpelätit

Ellei kepun toimiston kassakaapista löydy sisäpiirivinkillä ja Nuorisosäätiön rahoilla ostettua Talvivaaran uraania, tulee maahanmuutosta vuoden 2011 eduskuntavaalien ykkösaihe. Perussuomalaisten kannatuksen turvotessa kuin marokkolainen kuskus-ryyni ovat myös Hakaniemen ja Kansakoulukujan poliittiset mullahit ryhtyneet virittelemään minareeteistaan maahanmuuttokriittisiä lauluja.

Maassa maan tavalla, totesi sinisilmäinen ja vaaleatukkainen työväenjohtaja (ei pidä sekoittaa siihen toiseen, vaalirahoituksesta tuttuun maan tapaan).

Maahanmuuttokeskustelu on monikulttuuris-rasistista suohonlaulantaa, jossa vihervasemmistolainen suvaitsevaisto ja Suomen suomalaisuudesta huolestuneet maahanmuuttokriitikot huutavat toistensa ohi. Tätä näytelmää seuraa sivusta suu auki hiljainen enemmistö, johon kuuluvat niin Pihtiputaan mummo kuin Mogadishun pappakin. Vuoropuhelun sijaan vastapuolesta rakennetaan linnunpelättimäinen karikatyyri, jota mätkimällä omat argumentit paranevat.

Suvaitsevaiston mukaan maahanmuuttokriitikko on itähelsinkiläisessä pubissa kaljaa kittaava siilitukkainen punaniska, joka örisee v- ja n-sanojen tulvan ryydittämiä mielipiteitään peruskoulupohjalta (lukuaineiden keskiarvo 5,9), ja jonka painajaisissa kylpyammeissaan vuohia uhraavat turbaanipäiset jihadistit vievät suomalaisilta työpaikat, naiset, kuusijuhlan ja suvivirren.

Mamu-kriitikot puolestaan näkevät tähtäimensä läpi maailmantuskaansa tikahtuvia ja kirpputorivaatteissaan pitaleipää mussuttavia humanistihysteerikkoja, joiden solidaarisuus ei tunne sen paremmin maantieteellisiä, määrällisiä kuin laadullisiakaan rajoja. Ainoa asia, jota he eivät suvaitse, on suvaitsemattomuus, jota he eivät suvaitse ollenkaan. Näille todellisuuspakoisille ja päivääkään oikeita töitä tekemättömille haihattelijoille pahinkin takapajuisuus on vain jännää monikulttuurisuutta ja terrorismi oikeutettu reaktio riistokapitalistien sortoon.

Kaivattaisiin jäitä hattuun. Suomessa asuu noin 240?000 ulkomailla syntynyttä henkilöä eli noin neljä prosenttia väestöstä. Saksassa ja Ruotsissa lukema on 18 prosenttia, Sveitsissä liki 30. Saksalainen, ruotsalainen ja sveitsiläinen identiteetti eivät ole tästä heikentyneet.

Toisaalta rasismisyytösten pelon ei pitäisi estää keskustelua maahanmuuton kustannuksista. Vuoden 2010 budjetissa maahanmuuton menot olivat 170 miljoonaa euroa. Maahanmuuttajien on arvioitu lisäksi saavan 300 miljoonan euron verran sosiaalitukia ja käyttävän 200 miljoonan edestä sosiaali- ja terveyspalveluja, jolloin kokonaissummaksi tulee 670 miljoonaa euroa vuodessa.

Valtion 50 miljardin budjetista maahanmuuton osuus on 1,34 prosenttia. Veronmaksajan tienaamasta eurosta siihen menee vain puolisen senttiä, ja mamujen palvelujen maksamiseen riittäisi esimerkiksi ay-jäsenmaksujen vähennyskelpoisuuden poisto. Maataloustuet maksavat kolme kertaa maahanmuuttoa enemmän. Toisaalta maahanmuutto maksaa saman verran kuin armeijan vuosihankinnat (700 milj.), vain vähän vähemmän kuin opintotuki (890 milj.), ja huomattavasti enemmän kuin sotaveteraanien tukeminen (365 milj.).

Persukammoisten kannattaa muistaa, että hallitusvastuun kuolemansuudelmasta on vain harva protestipuolue selvinnyt. Täystyöllisyyttä lupailleen Smp:n mopo hyytyi, kun kyytiin lastattiin Urpo Leppäsen työministerin salkku. Kuinka komeasti liehuisi maisterisjätkän Millwall-huivi maahanmuuttoministerinä?

Tunnustakaa!

2010-08-31T20:27:00.003+03:00

Ohessa iänikuista identiteettipohdintaa tämän päivän (31.8.2010) Turun Sanomien kolumnistani.

Aavan meren tällä puolen

Amerikkalainen Newsweek-lehti käynnisti Suomessa melkoisen henkselienpaukuttelun valitsemalla maamme maailman parhaaksi, onhan pieni kansakuntamme aina janonnut kansainvälistä tunnustusta ja kantanut huolta kuvastaan ulkomailla. Maamme kehittyneisyyttä ja länsimaisuutta alleviivaavalle viralliselle Suomi-kuvalle Yhdysvaltain toiseksi suurimman viikkolehden tunnustus oli suuri voitto.

Suomen historia on katkeamaton ketju erilaisia tunnustuksenhakuprojekteja. Ruotsalaisia emme halunneet olla emmekä venäläisiksi tulla, ja hajurako on pidetty myös baltteihin ja Itä-Eurooppaan. Sotien välinen Suomi vakuutteli maailmalle valtiollista uskottavuuttaan ja eurooppalaisuuttaan, toinen tasavalta puolueettomuuttaan, demokraattisuuttaan ja kulttuurista läntisyyttään, ja EU-Suomi taas on esiintynyt maailmalla innovaatioparatiisina sekä eurooppalaisen integraation ydinmaana.

Politiikan, mentaliteettien ja imagonrakennuksen kartalla Suomen historia on ollut matka idästä kohti länttä. Vaikka välillä oltiin liitossa niin natsi-Saksan kuin kommunistisen Neuvostoliitonkin kanssa, eivät saksalaismieliset ja taistolaisetkaan onnistuneet suistamaan läntistä identiteettijunaa kiskoiltaan.

Manner-Euroopasta katsottuna Suomi on saari, jonka indoeurooppalaiseen perheeseen kuulumaton kieli on käsittämätöntä mongerrusta. Maantieteelliset, kielelliset ja historialliset tosiseikat ovat muokanneet voimakkaasti kansallista identiteettiämme ja synnyttäneet omaleimaisen kulttuurin, jossa oma aines sekoittuu sujuvasti läntisiin ja itäisiin vaikutteisiin.

Osa vetovoimastamme perustuu kulttuurimme ei-länsimaisten elementtien eksotiikkaan, josta ovat ammentaneet muun muassa Aki Kaurismäki, Arto Paasilinna, suomalaisen melankolian englanninkieliseksi love metalliksi päivittänyt HIM-yhtye ja pohjalaisen hulluuden tuotteistanut Duudsonit-sekoiluryhmäkin.

Olemme taitavia muuttamaan ulkomaisia lainoja omintakeisiksi suomalaisiksi sovelluksiksi. Kansallispelin nappasimme Yhdysvalloista, hyvinvointivaltion Ruotsista, peruskoulun DDR:stä ja alkoholikulttuurin Venäjältä. Omaa on luotu myös vieraita elementtejä toisiinsa yllätyksellisesti yhdistellen ja suomalaiskansallisesti kuorruttaen.

Hyvän esimerkin tarjoaa kevyt musiikki, tiennäyttäjänään slaavilaisen melankolian ja saksalaisen marssimusiikin fuusioinut suomalainen tango. Kesällä 1993 musiikillinen poikkikulttuurisuus saavutti suorastaan maailmanhistoriallisia sfäärejä, kun tötterötukkainen Leningrad Cowboys esiintyi Senaatintorilla yhdessä Neuvostoliitto-vainaan ylpeyden Puna-armeijan kuoron kanssa.

Kylmän sodan päättymisen tajusi konkreettisesti, kun Urho Kekkosen Suomen tosikkomaisuutta törkyrockillaan 1970- ja 1980-luvuilla irvailleen Sleepy Sleepersin laajennettu versio ja Ensemble Aleksandrova tuuttasivat ilmoille yhdessä ja samassa konsertissa Finlandian, Kalinkan, punaniskarockhelmi Sweet Home Alabaman ja surffipopklassikko California Girlsin.

Suomea on ansiokkaasti tehnyt tunnetuksi myös englanninkielisistä rockhiteistä suomenkielisiä humppa- ja jenkkaversioita esittävä Eläkeläiset-yhtye. Yllättävää kyllä, runsaan alkoholinjuonnin siivittämät konsertit ovat keränneet paljon yleisöä erityisesti Saksassa (”Köniinsä sietäisi julma sakemanni, humppasi vaan kun paloi Rovaniemi!”). Yhtye jäi Newsweekin toimittajilta noteeraamatta, eivätkä ulkoministeriön propagandistitkaan viitsineet heitä asialla vaivata.

Kanadalainen neitsytmatka

2010-08-28T01:39:00.008+03:00

Blogikirjoittelun innoittamana pääsin eilen vihdoin tuumasta toimeen kanadalaismelonnan kokeilemisessa, ja jälki oli komeaa, kuten kuvasta näkyy (hei herra, jäikö jotain?). Ei voi kuin hattua nostaa lajin harrastajille, sen verran mahdottomalta tuntui pysyä vedenpinnan yläpuolella tuolla järjettömän kiikkerällä pohjarakenteella ja polviasennon aiheuttamalla korkealla painopisteellä varustetulla laitteella. Eikä se kyllä kovin pitkään onnistunutkaan, kuten alla olevasta videosta näkyvä todistusaineisto lahjomatta paljastaa. Ei tullut maratonmelontaa, ja maaliin olisi jäänyt saapumatta 200 metrilläkin. Ei auttanut, vaikka edellisenä iltana tapitin silmä kovana Maxim Opalevin tekniikkaa YouTubesta. No, tästähän me emme masennu. Sain jo hyviä vinkkejä mahdollisesti vapailla markkinoilla olevista valmentajista, ja lämpimiä vesiähän riitää pitkälle syksyyn...

Vielä melonnasta

2010-08-26T10:14:00.003+03:00

Veikon edelliseen kirjoitukseen jättämän kommentin pohjalta täytyy valitella samaa asiaa, eli sitä että kanadalaismelonta on kilpailumuotona Suomesta lähes tyystin kadonnut. SM-kisoissa sitä ei käsittääkseni tänä vuonna melottu ollenkaan sen paremmin yksiköillä kuin miehistökanooteillakaan. Viime vuonna kanadalaisyksikköjen 200 metrin matkalla Suomen mestaruuden voitti silloin 48-vuotias Jyrki Hakala ajalla 59.04, kisassa, jossa oli kolme osallistujaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että puolta tuntia myöhemmin Kimmo Latvamäki voitti kajakkiyksikköjen finaalin ajalla 40.98. Perspektiivin saamiseksi todettakoon, ME-ajat ovat 33.980 kajakkiyksikössä (Olivier Lasak 1992) ja 38.383 kanadalaisyksikössä (Ledys Frank Balceiro 2001).

Neljät olympialaiset melonut tamperelainen Timo Gröndlund oli kanadalaisyksiköissä kova tekijä 1970- ja 1980-luvuilla, parhaina saavutuksinaan neljäs ja viides sija Los Angelesista 1984 ja kaksi kuudetta sijaa Moskovasta 1980. Olavi Ojanperä otti Helsingin 1952 kisojen 1000 metrin matkalta pronssia, joka on kanadalaismelonnan ainoa suomalainen arvokisamitali. Veljekset Jyrki ja Jarmo Hakala meloivat kanadalaiskaksikkoa Moskovan olympialaisissa ja useamman kerran MM-kisoissa. Veljesten yhteenmelonta ei ollut suoritusteknisesti mikään ihan läpihuutojuttu, sillä Jyrkillä oli mittaa 193 senttiä ja Jarmolla 179 senttiä.

Melontaseuroilla kanadalaiskalustoa vielä jonkin verran löytyy, joskin muotoilultaan uusimman tuotekehityksen mukaisia malleja saattaa olla turha etsiä. Turussa Saaristomeren Melojilla olen nähnyt ainakin yhden yksikön, jota oli tarkoitukseni pyytää tänä kesänä kokeiltavaksikin, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt vain suunnitelmaksi. Jos tuollaisen kanadalaisyksikön haluaisi omakseen, pitäisi lyödä tiskiin tuollaiset 1750-2000 euroa plus toimituskulut. Jos innostus heräsi, kauppaa voi hieroa täällä.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Oona Vaskon lisäksi pitää nuorista melojista nostaa esiin myös Miika Dietrich, 500 metrin, 1000 metrin ja 5000 metrin Suomen mestari ja 200 metrin pronssimies, sekä Pauliina Polet, tämän vuoden SM-hopeanainen 200 metrin, 500 metrin ja 1000 metrin matkoilta. Molemmat tekivät tänä kesänä valtavan tasohyppäyksen, ja nuori ikä antaa odottaa kehityksen jatkuvan vielä vuosia. Dietrichin harjoittelua sivusta Turussa vähän nähneenä uskallan ennustaa, että hän tulee menemään todella kovaa jo ensi kesänä. Kaikki todellisen huippumelojan fyysiset ominaisuudet omaava isokokoinen Saaristomeren Meloja ei vielä tänä vuonna osallistunut maailmancupeihin, mutta yhtään kauempaa kansainvälistä debyyttiä ei enää ole hänen osaltaan syytä viivyttää.

Kanootit telineeseen

2010-08-23T09:11:00.004+03:00

Poznanin MM-kisat saatiin melottua. Suomalaisittain kohokohta osui lauantaille, jolloin Anne Rikala otti naisten 5000 metrin kisassa pronssin ja osoitti tehneensä loukkaantumisten pilaaman kauden 2008-2009 jälkeen vahvan paluun kansainvälisen finaalitason melojana. Perjantaina paramelonnnan puolella Henry Manni otti kajakkiyksikön TA-luokan 200 metrillä pronssia.

Naisten puolella ensi vuonna, jolloin Vichyn MM-kisoissa jaetaan maapaikkoja Lontoon olympialaisiin, käydään kovaa kilpailua olympiamatkojen (200 ja 500 metriä) edustuspaikoista Rikalan ja Jenni Mikkosen välillä. Vielä kun nuori Oona Vasko ottaa kehityshyppäyksen ensi kaudeksi, on kaikkia osapuolia ruokkiva sisäisen kilpailuasetelman dynamiikka kohdallaan. Yksikön lisäksi on tietysti mahdollista koittaa vauhtia myös kaksikossa.

Jenni Mikkosen kisat menivät alle odotusten, tuloksena B-finaalipaikka sekä 200 että 500 metriltä. 200 metrillä kaksi maailmancupin viidettä sijaa osoittivat, että parhaimmillaan Mikkonen pystyy taistelemaan mitaleista, mutta Poznanissa tämä vauhti jäi haaveeksi. Miesten puolella Kimmo Latvamäki jäi sijoituksellisesti kauas A-finaalista, joskaan aikavertailussa marginaali yhdeksän kärkeen ei ollut katastrofaalisen suuri erojen ollessa pieniä. Joka tapauksessa sekä Mikkosen että Latvamäen osalla on edessä tiukka analyysi ja tarvittavien korjausliikkeiden tekeminen, jotta taistelu A-finaaliin pääsystä ja olympiapaikasta olisi ensi kaudella realismia.

Miesten 500 metrin kisamatkalle Poznan oli joutsenlaulu ja eräänlainen viimeinen kerta. Kauteen lähdettiin sillä olettamuksella, että 500 metriä olisi olympiamatka kuten tähänkin asti, mutta kansainvälinen kanoottiliitto päätti joulukuussa 2009 raivata miesten 500 metrin kisat (kajakkiyksikkö ja -kaksikko, kanadalaisyksikkö ja -kaksikko). Olympiadin ollessa jo menossa nopealla aikataululla tehty päätös herätti pahaa verta 500 metrin spesialistien keskuudessa ja nosti olympialaisten mitalikandidaateiksi koko joukon uusia 200 metrin erikoismelojia.

Ratkaisua on perusteltu katsojaystävällisyydellä, koska pääkatsomon edessä tapahtuvana 200 metrin matka on helposti seurattavissa startista maaliin. Selostajan näkökulmasta jonkin verran draaman kaarta kuitenkin ratkaisulla menetetään. 500 metrin kisassa ehtii tapahtua puolentoista-kahden minuutin aikana kaikenlaista, nähdään uhkarohkeita karkuyrityksiä, pahoja kangistumisia ja huimia loppukirejä. Matkaa voi lähetystä monenlaisella erilaisella taktiikalla ja vauhdinjakoprofiililla, jolloin johtopaikka ja mitalisijat voivat vaihtaa matkan varrella omistajaa jatkuvasti. 200 metrin kisa on enemmän laput silmillä -tyylinen suora 30-40 sekunnin rypistys, johon ei paljoa juonta tai dramatiikkaa ehdi eikä pysty rakentamaan.

Poznanissa nähtiin monia mieleenpainuvia suorituksia. Unkarin Katalin Kovacs otti MM-mitalien kokonaismäärässä vuosina 1978-2005 mitaleja napsineen Birgit Fischerin kiinni. Molempien lukema on nyt uskomattomat 38 kappaletta. Maailmanmestaruuksien määrässä Kovacs ohitti Fischerin nappaamalla MM-kullat numero 28 ja 29. 34-vuotiaan Kovacsin ura saattaa jatkua vielä pitkäänkin, olihan esimerkiksi Italian syyskuussa 46 vuotta täyttävä Josefa Idem edelleen A-finaalissa. Unkarin naisten kajakkinelikko meloi alkuerissä ilman minkäänlaista kilpailuasetelmaa uuden ME-ajan ja tulee sopivan kelin kohdalle osuessa siirtämään 500 metrin ennätyksen alle puolentoista minuutin. Negatiivisesta elämyksestä vastasi ensimmäistä kertaa ohjelmassa mukana ollut farssiksi kääntynyt naisten kanadalaismelonta, jossa urheilullisen tason heikkouden ja harrastajamäärien vähyyden vuoksi MM-mitalien jakaminen on melko kyseenalaista.

Romanian kanadalaiskaksikko Victor Mihalachi - Alexandru Dumitrescu yllättivät ennakkoon kovemmiksi rankatut kilpakumppaninsa ja ottivat mestaruudet sekä 500 että 1000 metrillä. Ruotsin Anders Gustafsson otti ensimmäisen arvokisavoittonsa miesten kajakkiyksikköjen 500 metrin kisassa, mikä samalla oli ainoa pohjoismainen mestaruus Poznanissa. Kisojen omasta mielestäni vakuuttavimmasta suorituksesta vastasivat Liettuan Raimundas Labuckas ja Tomas Gadeikis (kuvassa) kanadalaiskaksikkojen 200 metrillä. En muista ikinä ennen nähneeni samanlaista frekvenssiä ja päättäväisyyttä kuin mitä he eilen tuossa finaalissa näyttivät.

Suomalaisittain ajateltuna mitalimenestys on kova suoritus, sillä maamme ei todellakaan kuulu lajin suurmaihin. Viiden melojan joukkue on kansainvälisessä vertailussa todella pieni, mikä tietysti kertoo kansallisen kärkemme kapeudesta. Melonnan suurmaat kuten Unkari, Venäjä, Puola, Espanja ja Kanada olivat liikkeellä 30-40:n hengen joukkueilla. Resurssit ja systeemit ovat tietysti samassa mittaluokassa, mikä entisestään pidentää pienten maiden takamatkaa. Suurmaat tuottavat menestyjiä eri kanoottiluokkiin laajalla rintamalla, ja kansainvälinen kilpailu on todella tiukkaa ja armotonta. Maksimionnistuminen voisi tuoda Suomelle ensi vuonna Vichystä olympiapaikan kolmessa eri luokassa, mutta paljoa ei tarvitse parhaasta tasosta jäädä kun jäädään kokonaan ilman.

Rikalalle MM-pronssia!

2010-08-21T19:44:00.003+03:00

Jenni Mikkonen putosi pettymyksekseen 200 metrin kajakkiyksikköjen kisan B-finaaliin ja Kimmo Latvamäki miesten 200 metrillä C-finaaliin, eli sprinttimatkat sujuivat suomalaisilta alavireisesti.

Mutta iloisia uutisia tuli hivenen yllättävältä suunnalta: Anne Rikalan 5000 metrin kilpailusta! Aamulla Anne meloi kuudenneksi 1000 metrin matkalla, ja silloin spekuloin, että hänen vauhtinsa saattaa hyvinkin riittää korkealle illan 5000 metrin kisassa. Ja niin siinä kävi, että Anne nappasi tältä pitkältä matkalta mitalin. Ohessa kärkikymppi matkalta, jolle yhteensä lähti 19 melojaa:

1. Vivien Follath HUN 22:44.927

2. Maryna Paltaran BLR 22:53.079

3. Anne Rikala FIN 23:07.683

4. Bernadette Wallace AUS 23:11.911

5. Arezou Motamedi IRI 23:29.591

6. Ludmyla Galushko UKR 23:33.111

7. Lani Blecher GBR 23:42.823

8. Franziska Weber 23:52.727

9. Jana Jezova 23:54.239

10. Ana Varela 24:10.291

Anne kävi pronssista tiukan taiston Australian Bernadette Wallacen kanssa ja onnistui kääntämään sen neljällä sekunnilla edukseen. Onnea hienosta saavutuksesta!

Melonnan MM-kisat

2010-08-19T13:37:00.004+03:00

Ratamelonnan MM-kisat käynnistyivät tänään Puolan Poznanissa. Suomella on mukana viisihenkinen joukkue: Jenni Mikkonen meloo naisten kajakkiyksikköjen 200 ja 500 metriä, Anne Rikala 1000 ja 5000 metriä sekä Kimmo Latvamäki miesten kajakkiyksikköjen 200 metriä, paramelonnassa Aleksi Kirjonen ja Henri Manni.

Eurosport näyttää kisoja peräti kuuden lähetyksen verran (selostajana yours truly): huomenna perjantaina klo 11.00-13.15 ja 18.00-19.30, lauantaina klo 11.00-13.00 ja 14.00-16.30, sekä sunnuntaina klo 11.15-12.30 ja 13.30-14.45. Perjantain molemmissa lähetyksissä näemme Mikkosen melontaa 500 metrillä, lauantaina ensimmäisessä lähetyksessä Rikalan finaalimelonnan tonnilla, mikäli hän selviää A-finaaliin, ja jälkimmäisessä Mikkosen ja Latvamäen esiintymiset 200 metrin alkuerissä ja semifinaaleissa.

Sunnuntain ensimmäisessä lähetyksessä ovat vuorossa 500 metrin finaalit ja 200 metrin finaalit, joissa toivottavasti kaikissa näemme suomalaisväriä. Rikalan 5000 metrin kisa melotaan väliaikalähtönä eli suorana finaalina lauantaina kello 18, joka valitettavasti ei ainakaan tällä hetkellä näy kuuluvan nauhoitettunakaan lähetyksenä Eurosportin kattaukseen. Sama on tilanne myös tänään ja huomenna iltapäivällä kisattavan paramelonnan suhteen.

Raportoin kisapäivien mittaan suomalaisten edesottamuksista ja kisoista muutenkin blogissani. Keskustelin eilen ja tänään suomalaismelojien kanssa, ja kaikki ovat ilahduttavasti saaneet valmistautua ja viimeistellä näihin kisoihin suunnitelmien mukaisesti ilman sairasteluja tai muita vastoinkäymisiä. Ennakkoasetelmat lupaavat parhaita menestyssaumoja maailmancupissa kahdesti finaaliin meloneelle Jenni Mikkoselle 200 metrin matkalla.

Paluun kansainvälisille radoille täksi kaudeksi tehnyt Kimmo Latvamäki lähtee hakemaan A-finaalipaikkaa ja vahvistusta sille, että matka kohti Lontoon olympialaisia jatkuu aikataulussa. Anne Rikala on itselleen poikkeuksellisessa tilanteessa meloessaan 1000 ja 5000 metrin matkoja tutumpien 200 ja 500 metrin sijaan. Viime kauden pilannut selkävaiva on saatu hallintaan, ja Rikala tekee paluuta kovaa vauhtia. Koko viime vuoden jälkimmäisen puoliskon kestänyt pakkotauko melonnasta ja loukkaantumisen aiheuttama harjoitusmäärän ja -laadun heikkeneminen on totta kai näkynyt kauden vauhdeissa, mutta jatkuvasti on menty parempaan suuntaan.

Tässä vielä kisoihin liittyviä nettiosoitteita:

Järjestäjien kisasivut

Jenni Mikkosen blogi

Kimmo Latvamäen blogi

Suomen kanoottiliitto

Eurosport Player (4.90 €/kk maksava Eurosportin netissä katsomisen mahdollistava palvelu)

Uusi Eurooppa

2010-08-06T11:08:00.003+03:00

Kolumni Turun Sanomista 4.8.2010:

URHEILEVAT EUROOPPALAISET

Urheilumenestystä on pidetty tärkeänä Suomen kansainväliselle arvostukselle. 1910- ja 1920-luvuilla Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi juoksivat Suomen maailmankartalle, ja myöhemmin menestyvän mallisuomalaisen viittaa on sovitettu muun muassa kiekkoleijonien ja formulakuskien harteille.

Sunnuntaina päättyneistä yleisurheilun EM-kisoista ei nostetta saatu. Kun Janne Holménin (2002) ja Jukka Keskisalon (2006) kaltaisia yllätysmestaruuksia ei tullut, jäi ainoaksi mitaliksi Tero Pitkämäen pronssi lajissa, jota Euroopassa taitaa tosissaan harjoitella vain muutama kymmenen ihmistä.

Naimakaupoillaan huippu-urheilunäkemystä hankkinut yritysvalmentaja Jari Sarasvuo totesi kesällä, että Euroopasta on tullut vanhojen, väsyneiden ja työhaluttomien etuilijoiden maanosa. Jos urheilutulokset kuvastavat kansallista elinvoimaa, voisi EM-kisojen katsoa ainakin pohjoismaiden osalta vahvistavan Sarasvuon teesin. Viiden maan kokonaissaldo oli yksi kulta, yksi hopea ja yksi pronssi, mikä on vähemmän kuin mitä esimerkiksi Kroatia tai Valko-Venäjä ottivat yksinään.

SUL-pomo Jarmo Mäkelä valitteli pienten olevan kovilla, kun Venäjä, Iso-Britannia, Ranska ja Saksa kahmivat yli puolet mitaleista. Puolan, Italian ja Espanjan kaltaisten keskikastin maiden vielä ottaessa neljäsosan lätkistä jää muille vain rääppeitä.

Kultaisella 1970-luvulla oli eri meininki. Tuolloin Suomi peittosi maaotteluissa niin itähirmut Neuvostoliiton ja DDR:n kuin länsimahdit Ison-Britannian ja Länsi-Saksankin. Vuoden 1974 Rooman EM-kisoista tuli peräti kymmenen mitalia (4-1-5) ja vielä 1978 Prahastakin kuusi (1-2-3). Nautinnonhakuisella 1980-luvulla pudotus oli nopea, ja vuonna 1986 Stuttgartista oli tuomisina enää yksi hopea.

Kylmä sota oli urheilunationalismin hullua kautta, ja muiden mukana myös idän ja lännen välissä taiteilleet suomalaiset hamusivat maalleen mainetta ja kunniaa senttien ja sekuntien avulla. Väestöpohjaan suhteutettuna hurja menestys jopa troppikanyylinsä pohjia myöten ryystäneitä derkkuja ja neukkuja vastaan tosin panee epäilemään, että maailmanpolitiikan kabinettien ohella suomalaiset turvasivat lääkärintaitoihinsa myös pukukopeissa.

Barcelonan kisat kertoivat urheilevan Euroopan muutoksesta, kun yhä useampi atleetti edusti kantaväestön sijaan maahanmuuttajia. Yksilömestaruuksista neljä meni Afrikassa syntyneille urheilijoille ja kaksi toisen polven afrikkalaissiirtolaisille. Ranskan 18 mitalista peräti 13 ottivat afrikkalaistaustaiset urheilijat.

Kantaväestön hakeutuessa mieluummin trendilajeihin tai ollessa kokonaan urheilematta, on yleisurheilusta tullut yhä siirtolaisvetoisempaa. Toisin kuin helpon elämän kangistamat etniset eurooppalaiset, köyhistä oloista tulevat siirtolaiset näkevät urheilun yhä väylänä parempaan elämään ja ympäristön arvostukseen.

Kansallisen identiteetin pönkittämisen sijaan urheilu voisi toimia myös kulttuurisen monimuotoisuuden ja vuoropuhelun edistäjänä. Tässä mielessä siirtolaishuiput ovat tärkeitä tienraivaajia. Toisaalta urheilu on kuitenkin vain urheilua. Edes siirtolaisten voittama vuoden 1998 jalkapallon maailmanmestaruus ei estänyt Ranskassa lähiöiden ghettoutumista.

Suomalaisuuden kypsymisestä taas kertoo se, ettei laiha EM-saalis aiheuttanut meillä kummoisiakaan kriisitunnelmia. 1970-luku oli oma maailmansa, eivätkä kansakunnan henkinen hyvinvointi ja kartalla pysyminen enää ole parista mitalista kiinni.

Elämän tarkoitus

2010-08-06T11:00:00.003+03:00

Otsikon asiaa miettiessä ei ole tullut blogiinkaan kirjoitettua. Ei vaiskaan, alla tällä foorumilla taannoin julkaisematta jäänyt kolumnini Turun Sanomista 7. heinäkuuta.

ELÄMÄN TARKOITUS

Länsimainen elämä nojaa taloudellisen kasvun ideologiaan. Valtioiden välisessä kilvoittelussa kansainvälistä arvovaltaa tavoitellaan tuotantoa, kauppaa ja pääomia kasvattamalla. Yksittäisten ihmisten elämässä menestyksen ja hyvinvoinnin mittarit liittyvät aineelliseen elintasoon ja työntekoon.

Työnteon alkuperäinen motiivi oli tietenkin se, ettei ilman tuloja saanut kattoa pään päälle eikä leipää pöytään. Palkan alkaessa kattaa pakolliset menot porkkanan uurastamiselle tarjosi lupaus paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta. Korkeasta elintasosta muodostui tavoiteltu statussymboli, joka viestitti ahkeruudella ja kyvykkyydellä ansaitusta menestyksestä.

Suomessa tyypillinen menestyvän keskiluokan käyntikortti koostuu omakotitalon, kesämökin, parin auton ja ulkomaanlomien paketista. Palkkojen noustessa yhä useammat ovat päässeet tästä idyllistä osalliseksi, jolloin ylemmän keskiluokan on erottuakseen täytynyt hankkia yhä isompia taloja, mökkejä ja autoja sekä matkustaa entistä eksoottisempiin lomakohteisiin yhä useammin.

Elintasokilvassa ihmiset ovat mukisematta uhranneet ainakin kolmanneksen ajastaan työlle, vaikka keskimääräinen ansiotaso on jo ajat sitten kattanut moninkertaisesti välttämättömyysmenot. Politiikassa kaikki alistuu jatkuvan talouskasvun, tehokkuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle. Kriisi väijyy jatkuvasti kulman takana, ja ellemme ponnistele yhä kovemmin, putoamme kärryiltä.

Kännyköiden, sähköpostin ja internetin myötä ero työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt ja monen kohdalla täysin kadonnut. Sen sijaan, että työ olisi väline paremman elämän saavuttamiseksi, siitä itsestään on tullut elämän pääsisältö. Menestyksen hintana ovat alituinen stressi, riittämättömyyden tunne ja krooninen aikapula. Talouskasvun sivutuotteena syntyy henkistä pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa.

Kuinka pitkälle raha ja materia riittävät korvaamaan työtunneiksi uhrattua elämää, joka on ainutkertaista ja jota ei voi saada takaisin? Olisivatko työ ja vapaa-aika sovitettavissa toisiinsa tavalla, joka parantaisi elämän laatua ja antaisi aikaa huolehtia esimerkiksi läheisistä ihmissuhteista kunnolla? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä ja miten se on saavutettavissa?

Työelämän alati kasvavat vaatimukset ovat saaneet monet miettimään vapaaehtoista oravanpyörästä jättäytymistä. Anglosaksisesta maailmasta 1990-luvulla alkunsa saanut downshifting-trendi painottaa työn ja kulutuksen kohtuullistamista. Töiden vähentäminen syö tuloja, mutta palauttaa yksilölle oman elämänsä kontrollia.

Globaalissa tarkastelussa downshifting on tietysti etuoikeutettujen ajatus, koska se on mahdollinen vain vauraissa talouksissa ja ihmisille, joiden työ ja koulutus mahdollistavat osa-aikaisuuden. Suuri kysymys tietenkin kuuluu, mitkä ovat ilmiön kansantaloudelliset vaikutukset. Kuka tekee työt ja maksaa verot, jos kaikki päättävät downshiftata, kysyvät Jyrki Katainen ja Mikko Pukkinen.

Kiinan ja Intian kaltaisissa kehittyvissä kasvutalouksissa lupaukset elintason kohoamisesta ja sosiaalisesta noususta ovat vielä aitoja ja tarpeellisia. Länsimaissa rahan ja materian kannustinarvo noudattaa vähenevien tuottojen lakia, eli lisäpanostuksilla saavutetaan yhä vähemmän. Tässä tilanteessa yksilön on pelkästään rationaalista pohtia, ovatko hänen omat etunsa yhteneväisiä työnantajan ja valtiovarainministeriön vastaavien kanssa.

Puoluekokous

2010-06-02T12:16:00.004+03:00

Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Isäntämiehet pääministeriä valitsemassa

Suomi kääntää katseensa 12. kesäkuuta Lahteen, jossa keskusta valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Kelataanko mittanauhaa sisään ja valitaan 197-senttisen Matti Vanhasen tilalle ”puolitoista metriä”, niin kuin mies itse itsensä määritteli, Mauri Pekkarista , todellista maakuntien ukkoa, siltarumpujen herraa ja kepulaisuuden ruumiillistumaa?

Vai onko Jäätteenmäki -angsti vihdoin hellittänyt sen verran, että Sdp:n ja vihreiden tavoin valitaan johtoon nainen, 41-vuotiaana ja 1990-luvulla Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin emigroituneena puolueen nuoriso- ja urbaanisiipeä edustava Mari Kiviniemi ?

Kahden muun ehdokkaan traktorista näyttää biopolttoaine jo loppuneen. Paavo Väyrysen väsymätön dieselmoottori on kerännyt politiikan kuoppaisilla ja pölyisillä teillä sellaisen määrän kilometrejä, että moni keskustalainenkin soisi hänen jo jäävän Keminmaan paanukirkkoonsa Palmuja katselemaan. Laitilan sympaattinen Timo Kaunisto taas tulee liian kaukaa sisäpiirin ulkopuolelta, niin poliittisesti kuin henkisestikin.

Mitä todennäköisimmin uudesta talonpoikaiskenraalista tulee myös pääministeri. Huhut siitä, että perustuslaki määräisi pääministerin valinnan eduskunnalle, ovat etelän median koohotusta. Nyt isännän ääntä käyttävät isännät eli keskustan puoluekokousedustajien yli 56-vuotias miespuolinen maanviljelijä- ja toimihenkilötaustainen enemmistö.

Tulee mieleen Winston Churchillin toteamus ”tuskin koskaan ovat niin monet olleet niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille” vuodelta 1940. Farmaripappojen sijaan Churchill kyllä puhui brittiläisistä hävittäjälentäjistä ja vastustajakin oli pari piirua Jutta Urpilaista viiksekkäämpi, mutta suhdeluvuissa ollaan samalla hehtaarilla.

Vaikka Kiviniemi ei mikään agraariaatteen Martti Luther olekaan, on valinnassa linjaratkaisun ituja. Kenttä pohtii nyt, pitäytyäkö perinteisissä vahvuuksissa ja maakuntien tukevassa ponnistusalustassa, vai lähteäkö rohkeasti päivittämään viestiä ja kyntämään ruuhka-Suomen asvalttipeltoja.

Suomen kahdeksasta yli sadantuhannen asukkaan kaupungista kuusi sijaitsee alle 200 kilometrin päässä Helsingistä. Näistä keskusta keräsi vuonna 2007 vain 66 886 ääntä eli 10 prosenttia koko potistaan. Pietarin kalansaaliit menivät kokoomukselle (242 737 ääntä, 39 prosenttia koko kannatuksesta), Sdp:lle (170 023, 29 prosenttia) ja vihreille (124 795, 53 prosenttia), keskustan painiessa divaritasolla yhdessä vasemmistoliiton (62 637 ääntä), Rkp:n (36 536), kristillisdemokraattien (31 865) ja perussuomalaisten (31 274) kanssa. Kannattajakunnan ikääntyessä, maaseudun tyhjentyessä ja arvomaailman kaupungistuessa keskustan on alettava tähyämään isompiin kirkonkyliin.

Ajankohtaisin haaste tulee pitkästä Lippos -krapulastaan heräilevästä Sdp:stä. Unelmoiva Urpilainen näyttää saaneen verkkosukkansa ojennukseen, kun vierellä remuavat yhden miehen likaisten temppujen osasto Don Heinäluoma ja murahtelevan Mooseksen ex-avustaja, rokin ja rakkauden apostolina julkisuudessa paistatteleva tuore puoluesihteeri Mikael Jungner .

Jos keskusta putoaa huhtikuussa 2011 pronssille, kuten gallupit tällä hetkellä ennustavat, saatetaan Säätytalossa vaalien jälkeen viritellä lauluja samasta sinipunaisesta kirjasta kuin vuosina 1987, 1995 ja 1999. Keskustan puheenjohtajan repertuaariksi riittää silloin Juice -vainaan Jyrki Boy: me ennen kimpassa kuljettiin mutta sinä pääsit parempaan kyytiin.

Sherlock Holmes

2010-05-05T11:11:00.004+03:00

Alla hivenen tavanomaisista aihepiireistä poikkeava kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Ritari Ässää parempi

Turun Sanomat 5.5.2010

YLE uusii parhaillaan yhtä kaikkien aikojen parhaista mysteeridraamoista, Granada-yhtiön vuosien 1984-1994 Sherlock Holmes-sarjaa. Omalla kohdallani sarja kuului 1980-luvun suuriin avainkokemuksiin yhdessä tietokonepelien, heavy metallin, kaukopartioromaanien ja Pahkasian kanssa. Lähetykset olivat arjen kohokohtia, joiden tieltä raivattiin kaikki ulkoiset häiriötekijät.

Sarja on paras kuvallinen tulkinta Sir Arthur Conan Doylen mestarisalapoliisista ja myös upea epookkikuvaus viktoriaanisen ajan Englannista. Se on kestänyt ajan hammasta ällistyttävän hyvin, eivätkä edes lukuisat uusintakatselut DVD:ltä ole häivyttäneet sen taianomaista otetta.

1800-luvun jälkipuoliskon Lontoo on sarjassa rekonstruoitu ryysyläiskorttelien kerjäläisiä ja mukulakivikatujen hevosenläjiä myöten orjallisella pieteetillä, joka muuttaa kotisohvan todelliseksi aikakoneeksi. Teollisen vallankumouksen tuomat suuret taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset mullistukset tuntuvat taustaväreilynä ilmassa ja näkyvät usein myös Holmesin ratkomissa rikoksissa. Vaikka epäkohtia ja kurjuutta riittää, eletään edistysuskon ja optimismin aikoja ennen maailmansotia, Hitleriä ja Stalinia .

Nykyhetki unohtuu, kun seuraa Holmesin ja hänen apulaisensa Watsonin vossikka-ajeluja kaasulamppujen valaiseman sumuisen ja sateisen Lontoon hämärillä kaduilla. Tai kun parivaljakko matkustaa höyryveturin kiskomissa junanvaunuissa englantilaiselle maaseudulle selvittämään milloin nummien yllä leijuvaa salaperäistä uhkaa, milloin aateliskartanoiden synkkiä salaisuuksia.

Katsoja tempautuu aikaan, jolloin eurooppalaista politiikkaa leimasivat suurvaltakilpailun diplomaattiset juonittelut, brittiläinen imperiumi oli mahtavimmillaan, ja sivistyneet mutta kovapintaiset gentlemannit lähtivät Royal Geographical Societyn sikarinsavuisten kerhotilojen nahkaisista nojatuoleista tutkimusmatkoilleen tuntemattomiin maailmankolkkiin.

Kaikkein kiehtovinta sarjassa on Jeremy Brettin henkeäsalpaava Holmes-tulkinta. Vuonna 1995 kuollut brittinäyttelijä uppoutui rooliinsa niin totaalisesti, ettei lopulta enää kunnolla erottanut itseään roolihahmosta ja sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hinta oli kova, mutta tuloksena oli ylittämätön näyttelijäsuoritus.

Brettin Holmesissa on kaikki kohdallaan piipunpolttotekniikasta Etonissa opittuun virheettömään mutta värikkääseen public school – englantiin. Mestarietsivän vaatekaappi silinterihattuineen, ulstereineen, hännystakkeineen, liiveineen, taskukelloineen, Oxford-kenkineen, kaulaliinoineen, olkaimineen ja pystykauluksineen ilmentää tyylikkyydessään röyhkeyttä hipovaa dandyismia ja toimii myös klassisen pukeutumisen oppituntina.

Brettin Holmesille luomista maneereista tuli tavaramerkkejä: yhtäkkiset huudahdukset ja kolkot naurahdukset, maaniset tarmonpuuskat sekä teatraaliset ilmeet ja eleet. Osoitteessa Baker Street 221B vapaahetkinään viulunsoiton parissa rentoutuva arvoituksellinen erakko hehkuu ylivertaisesta älystä kumpuavaa kovaa kylmyyttä, mutta sopivissa olosuhteissa sisältä löytyy myös yllättävää lämpöä ja ihmisrakkautta.

Vaikka Sherlock Holmes fiktiota onkin, hänen perusprinsiippeihinsä kätkeytyy huomattavaa elämänviisautta. Ei riitä että näkee, on myös havainnoitava, ja osattava erottaa olennaiset asiat epäolennaisista. Kun mahdoton eliminoidaan, jäljelle jää totuus, vaikka se olisi kuinka epätodennäköinenkin.

Omerta-Arto ja naisten kolmiloikka

2010-04-07T22:47:00.003+03:00

En malttanut olla puuttumatta.

Kolumni, Turun Sanomat 7.4.2010

Ei hätää, otin sen nauhalle

Vaalirahakohun ties monentenako jatko-osana kansakunta sai pääsiäisenä seurata erikoista syyttelydraamaa, jossa väiteltiin kokoomuksenMarja Tiuran mahdollisesta loikkaamisesta keskustaan vaalien 2007 jälkeen.

Tiura kertoi Apu-lehdessä puoluesihteeri Jarmo Korhosen houkutelleen häntä apilajengin riveihin. Paheksuessaan Kelmi-Korhosen toimintaa mm. kalustekaupoillaan ja lentolipuillaan profiloitunut Tiura ei moralismia säästellyt. ”Että joku kehtaa”, sivalsi Pirkanmaan äänikuningatar ja kehotti keskustan puoluetoimistoa opiskelemaan parlamentarismin pelisääntöjä. Huipennuksena maatalon tyttö vielä totesi, ettei siirtyisi keskustaan, vaikka se olisi Suomen ainoa puolue.

Toisin kuin Tiura kenties kuvitteli, Korhonen ei jäänyt tällä kertaa perunakuoppaan makaamaan. Seinäjoen consiglieri ilmoitti ykskantaan STT:n kautta, että Tiura itse oli hinkunut laitahyökkääjän paikkaa agraariporvarien joukkueessa. Välimiehenä oli toiminut vaalirahoittaja Arto Merisalo , joka laittoi asiasta kaverilleen Korhoselle tekstiviestin hallitusneuvotteluihin. Eilen Nova-mies kertoi lobanneensa Tiuraa tätä ennen turhaan kokoomuksen ministeriksi.

Merisalo vahvisti Korhosen tarinan ja ilmoitti todistajiakin löytyvän. Ruoveden verkostokeisari raotti hyväntahtoisen nallekarhun julkisivuaan ja kertoi nauhoittaneensa suuren osan puheluistaan poliitikkojen kanssa. ”Joidenkin kohdalla on nappi heti pohjassa”, totesi kaikkien kaverina ja hyvänä kestittäjänä tunnettu liikemies. Tässä kohtaa lienee lampaanviulu mennyt väärään kurkkuun muillakin kuin Tiuralla.

Nauhoja henkivakuutuksekseen kutsunut Merisalo antoi poliitikoille kaksi pahaenteistä ohjetta: jokainen pysyköön totuudessa, eikä muistivaikeuksista pidä kärsiä. Vaalirahasotkun laajuutta miettiessä tulee väkisin mieleen, kuinka monet housut Arkadianmäellä tämän kiinteistöbisneksen mustimmissa liemissä marinoidun entisen linnakundin toteamus pani tutisemaan.

Tiura vaihtoi taktiikkaa ja ryhtyi uhriksi. Blogissaan hän heitti vesille kaikki sympatiaverkot vedoten niin poliittiseen ajojahtiin, sukupuoliseen syrjintään, mustaan makkaraan kuin Jeesuksen kärsimystiehenkin. Pisteitä ropisi, mutta eri asia on, kenen laariin. Eilisaamuna tekstiä ei Tiuran sivuilta enää löytynyt.

Merisalo varmisteli selustaansa täsmentäen, ettei tallentanut keskustelujaan johtavien poliitikkojen, esimerkiksiMatti Vanhasen tai Jyrki Kataisen , kanssa. Kataiselle, Jyri Häkämiehelle , Taru Tujuselle ja Pekka Raville lähettämässään sähköpostissa Merisalo manasi sitä, ettei Tiura ”osaa pitää suutaan kiinni”. Muut ilmeisesti ovat osanneet.

Heinäkuussa 2007 Tiura kieltäytyi kommentoimasta Helsingin Sanomille sitä, miksi hänestä ei tullut ministeriä. Hän totesi olevan turhaa märehtiä menneitä, koska ikää on vasta 37 vuotta eikä ”arkku ihan vielä tossa häämötä”. Paljon on kolmessa vuodessa tapahtunut. Ainakin poliittisen hautausmaan kirkonkellojen kumu kuuluu jo, sillä kukaan kokoomuslainen ei ole noussut puolustamaan Tiuraa.

Kuka vielä muistaa, kun Nova-miehet ja poliitikot kilvan vannoivat, ettei vaalirahalla pyritty ostamaan mitään tai ketään? Merisalo kuitenkin näyttää istuneen hallitusneuvotteluissa. Tiuraa hän ei ministeriksi saanut, mutta miten mahtoi käydä muiden toiveiden kohdalla? Tiura kertoi eläneensä kaksi vuotta painostuksen ja uhan alla, ja haluavansa elämänsä takaisin. Kenen kaulaa köysi vielä kiristää?

Haastesoudun tuloksia

2010-04-04T20:30:00.001+03:00

Tässä Oxford-Cambridge -sisäsoutuhaasteen lopulliset tulokset, matkana 6779 metriä. Kiitoksia kaikille matkan vetäneille, ensi vuonna uudestaan vielä isommalla porukalla! Itse lupaan lähteä hakemaan 23 minuutin alitusta, kun iän puolesta siihen vielä viimeisiä mahdollisuuksia on.

Nimi, aika, 500 metrin keskivauhti (sulkeissa mahdollisia lisätietoja):

JUNIORIT
Samuli Cederström 27:53.0 / 2:03.3 (16 vuotta)
Otso Siirilä 28:30.5 / 2:06.2 (pojat alle 18-v.)
Saku Siirilä 29:12.9 / 2:09.3 (pojat alle 16-v.)
Luukas Jokisipilä 43:05.3 / 3:10.7 (8 vuotta)

NAISET
Ilona Hiltunen 26:32.1 / 1:57.4 (SSOL päävalmentaja)
Marika Kivistö 26:38.0 / 1:57.9
Marjaana Risku 27:32.8 / 2:01.9 (SSOL valmennusvaliokunta)
Teija Jokela 28:43.7 / 2:07.1 (kevyt luokka, alle 59 kg)
Johanna Soini 28:46.8 / 2:06.7
Tiia Kujala 29:51.3 / 2:11.9
Anu Hautasaari 30:04.1 / 2:13.1 (kevyt luokka)
Nea Toivanen 30:05.2 / 2:13.1
Tiina Ven 31:10.0 / 2:17.9 (SSOL valmennusvaliokunta, 44 vuotta)

MIEHET
Heikki Keskinen 23:09.6 / 1:42.5
Antti Järvinen 23:34.1 / 1:44.3
Jaakko Hasu 23:41.8 / 1:44.9
Aimo Sironen 23:45.8 / 1:45.2 (kevyt luokka, alle 75kg)
Matti Korpi 23:48.6 / 1:45.4
Riku Lehto 24:01.6 / 1:46.3
Pekka Nieminen 24:03.8 / 1:46.4
Markku Jokisipilä 24:22.2 / 1:47.8 (SSOL valmennusvaliokunta)
Mikko Tähtinen 24:53.0 / 1:50.1
Panu Soitso 24:55.5 / 1:50.3 (kevyt luokka, 40 vuotta)
Mika Salonen 25:09.3 / 1:51.3
Markku Saari 25:13.1 / 1:51.6
Joonas Rokkanen 25:17.9 / 1:52.0
Jaakko Nevalainen 25:18,1 / 1:52.0 (miehet 30-)
Kim Koskinen 25:20.0 / 1:52.1 (miehet 40-)
Seppo Peltola 25:21.8 / 1:52.2
Osmo Mäntylä 25:25.0 / 1:52.5 (kevyt luokka)
Jaakko Nieminen 25:28.8 / 1:52.8
Veikko Sinisalo 25:29,1 / 1:52.8
Juho-Ville Saarela 25:35.5 / 1:53.3
Antti Saari 25:58.7 / 1:55.0 (kevyt luokka)
Juha Nieminen 26:00.8 / 1:55.1 (187 cm, 89 kg)
Hans Sandvik 26:09.0 / 1:55.7 (kevyt luokka)
Kalervo Kujala 26:14.2 / 1:56.1 (kevyt luokka)
Timo Pitkänen 26:35.1 / 1:57.6
Marko Perälä 26:47.0 / 1:58.5
Vesa Ruuska 27:00.0 / 1:59.5
Kenneth Lassila 28:09.9 / 2.04,6
Pekka Petäjäniemi 28:38.4 / 2:06.7
Marcus Bäckman 29:34.3 / 2:10.9 (68 v.)

Raportti

2010-04-03T19:10:00.005+03:00

Olipa kisa! Monen muun tavoin jouduin ennustuksissani häpeään, kun Cambridge työnsi kertoimet roskakoriin ja otti 156:nnen The Boat Racen voiton. Upea kilpailu, joukkueet olivat saman veneenmitan sisällä aivan viimeistä pariasataa metriä lukuunottamatta. Aloin aavistella yllätystä siinä kohtaa, kun Oxford ei näyttänyt saavan minkäänlaista etua Surrey Stationin radastaan. Tämän tarkoitti joko sitä, että Cambridge souti ulkokaarretta todella kovaa, tai sitten sitä, että Oxford oli aloittanut liian kovaa ja alkoi hyytyä Hammersmith Bridgeltä alkaen. Tai sitten molempia.

Perämiehistä Adam Barhamand sai toistuvasti varoituksia tuomarilta, ja noilla jatkuvilla korjausliikkeillä saattoi olla vaikutusta esim. veneen tasapainoon ja soutajien mielialaan. Joka tapauksessa Oxfordin fyysinen ja kansainvälisessä meriittilistassa mitattava etumatka oli sitä luokkaa, että Cambridge teki kenties kilpailun viimeisen parinkymmenen vuoden historian suurimman yllätyksen viemällä voiton kansainvälistä huipputasoa edustavien Hamburgerin, Winklevossien ja Gawlikin nenän edestä.

Teknisesti joukkueissa ei silmämääräisesti juurikaan eroa huomannut kuin vasta viimeiseen mutkaan tultaessa, jossa Oxfordin soutu alkoi näyttää väkinäiseltä ja epäharmoniselta, kuten kärryiltä putoamassa olevassa veneessä usein käy. Chris Nilssonin uhkapeli viime hetken miehistön- ja soutujärjestyksen vaihtojen suhteen toimi sittenkin. Cambridgelle on pakko ollut löytyä vielä yksi aivan uusi vaihde lisää noiden testisoutujen jälkeen. Vastaavasti Oxford ei kyllä tänään ollut samanlaisessa lyönnissä kuin Leanderin nelosen maailmanmestareilla pakatun seurajoukkueen voittaessaan.

Nilsson sanoi viimeisessä haastattelussaan, että kisan ratkaisee henkinen kovuus. Hän totesi joukkueiden olevan fyysisesti ja teknisesti niin lähellä toisiaan, että ero on haettava jostain muualta. Pidin tätä enemmänkin pahasti altavastaajana kisaan lähteneelle omalle joukkueelle suunnattuna piristyspuheena, mutta niin vain Nilsson tiesi tarkkaan mitä puhui ja oli oikeassa.

Tässä vielä väliajat, jotka kertovat ratkaisun tapahtuneen Chiswick Stepsin ja Barnes Bridgen välisen runsaan kilometrin matkan aikana.

Mile Post - Cambridge 3 min 38 sec, Oxford 3 mins 37 sec

Hammersmith Bridge - Cambridge 6 mins 32.5 sec, Oxford 6 min 30 sec

Chiswick Steps - Cambridge 10 min 26.5 sec, Oxford 10 min 26 sec

Barnes Bridge - Cambridge 14 min 30, Oxford 14 min 32 sec

Finish - Cambridge 17 min 35, Oxford 17 min 39

Oxford-Cambridge, viimeisimmät tiedot

2010-04-02T10:46:00.004+03:00

The Boat Racen 156:nnen version alkuun on aikaa runsas vuorokausi. Tuossa joukkue-esittelyssäni oli se virhe, että Cambridge teki vaihtoja vielä crew announcementin jälkeen, joten alla vielä uudelleen paikkansa pitävät kokoonpanot. Oxford löi miehistönsä ja soutujärjestyksensä lukkoon jo tammikuun avovesileirin jälkeen, sen osalta esittely on sama.

Sääennustus lauantaille lupaa kisan ajaksi lämpöä 8-10 astetta lämpöä ja kolmesta kuuteen metriin sekunnissa eteläistä tuulta, ajoittaisia sadekuuroja ja niiden aikana jopa 10 m/s:ssa yltyvää tuulta. Jos tämä toteutuu, tarkoittaa se varsinkin puuskien aikana korkeaa aallokkoa Surreyn mutkan lakikohdan jälkeisillä osuuksilla Chiswick Reachilla ja Corney Reachilla. Omissa laskuissani tämä suosii, joskaan ei näillä tuulilukemilla paljoa, kokeneempaa Oxfordin joukkuetta.

Online Betting Guide tarjoaa Oxfordin voitolle tällä hetkellä kerrointa 1.34, Cambridgelle 3.75. Betzoo tarjoaa Oxfordille 2/7 ja Cambridgelle 9/4. William Hillin lukemat ovat 1/3 Oxfordille ja 9/4 Cambridgelle. Voittomarginaalin suhteen parhaat kertoimet löytyvät sille, että Oxford voittaa kahdesta kolmeen veneenmitalla, mikä ajassa tarkoittaa 6-10 sekuntia. Ennakkoasetelmat ovat siis varsin selvät tässäkin suhteessa.

Cambridgen vaihtokuviot kisaa edeltävän viimeisen kolmen viikon aikana kertovat siitä, että valmentaja Chris Nilssonilta ovat keinot loppuneet. Hän on päätellyt, ettei harjoituksissa ja testikisoissa osoitettu vauhti riitä Oxfordin voittamiseen, ja on lähtenyt hakemaan uhkarohkeasti raskaan käden uudelleenjärjestelyillä puuttuvaa vauhtia. Vain 18 päivää ennen kisaa Douglan McEachern siirrettiin kuutospaikalta vitosistuimelle, jolloin hän siis vaihtoi myös puolta. Kakkoskasista tuli sisään sen tahtiairossa soutanut Geoff Roth, ja tahtipaikalle pistettiin Fred Gill. Amerikkalainen Code Sternal pudotettiin Goldie-veneeseen. Henry Pelly siirtyi tahdista kuutosistuimelle.

Tässä vaihtoruljanssissa siis yhteensä puolet veneen paikoista miehitettiin uusilla soutajilla. Vielä kahdeksan päivää ennen starttia valmentaja Chris Nilsson vaihtoi George Nashin ja Derek Rasmussenin paikkoja päittäin. Eli vain keulasoutaja Rob Weitemeyr ja nelossoutaja Peter McClelland istuvat samoilla paikoilla kuin kaksi viikkoa ja neljä päivää aiemmin. Melkoinen yllätys ainakin itselleni on se, että viime vuoden joukkueessa soutanut australialainen, vuoden 2005 perämiehellisen kaksikon MM-kultamitalisti Hardy Cubasch putosi kakkoskasi Goldieen. Juuri kisan alla tehtyinä tällaiset siirrot onnistuvat vain aniharvoin. Paljon tavanomaisempaa on, että niillä vain sotketaan joukkueen sisäinen harmonia ja koherenssi, jolloin vauhti entisestään hidastuu.

Oxford ei ole vaihtoja tehnyt. Kovia miehiä jäi kakkosjoukkueeseenkin: Saksan kevyen kasin (MM-6 viime vuonna) Moritz Hafner, Hollannin kasimestari Boris Le Feber ja USA:n U23-nelosessa 2008 soutanut Ed Newman. Näistä yksi, kaksi tai ehkä kaikkikin olisivat omassa kirjassani mahtuneet Cambridgen miehistöön.

Myös pari viikkoa sitten soudetut perinteiset testikisat kertoivat Oxfordin olevan todella kovan luokan joukkue, kun se voitti Leander-seuran kivikovan miehistön. Leander heitti peliin kolme miestä viime vuoden MM-kultanelosesta (Matt Langridge, Alex Gregory, Alex Partridge) ja neljä ukkoa brittien maajoukkuekasista. Huonosti ei toki soutanut Cambridgekään, sillä se voitti kovista tshekkisoutajista kootun miehistön. Tshekkikasissa lappoivat mm. yksikön olympiahopeamies Ondrej Synek, kolme kappaletta 2009 nelosen EM-hopeamitalisteja (Jan Gruber, Milan Bruncvik ja Michal Horvath), Ateenan pariairofinalisti Milan Dolecek ja kaksi kappaletta 2009 junnu-MM-kisojen pariaironelosen hopeamitalisteja.

Näitä kahta kisaa verrattaessa Oxfordin saavutus on selvästi kovempi, koska vastassa oli peräti seitsemän yhden airon soudun spesialia aivan maailman huipulta. Tshekit ovat kyllä kovia hekin, mutta viisi heistä on pariairosoutajia ja vain kolme yhden airon erikoismiehiä. EM-kisamenestys ei myöskään ole meriittinä yhtä kova kuin MM-menestys. Lisäksi on syytä muistaa, että ensimmäisessä kaksioisaisessa testikisasssaan Cambridge otti kahdesti melko selvästi (ensimmäisessä lähdössä ¾ veneenmittaa, toisessa 1 ½) takkiin Moleseyn seurajoukkueelta, jossa souti kaksi nelosen olympiakultamitalistia Pekingistä (Andrew Triggs-Hodge ja Tom James), yksi maajoukkuekahdeksikon mies (Tom Ransley), Pekingissä kaksikkoa soutanut Tom Solesbury ja neljä U23-tasolla Iso-Britanniaa edustanutta soutajaa.

Esitellään tässä nyt vielä valmentajatkin, koska heidän urillaan löytyy mielenkiintoista päällekkäisyyttä. Oxfordin koutsi Sean Bowden on ollut puikoissa vuodesta 1998 saakka. Kaksi ensimmäistä vuotta apuvalmentajana oli nyt Cambridgea valmentava Chris Nilsson. Bowden itse taas valmensi Cambridgea vuosina 1992-1994. Bowdenin koko päävalmentaja kauden saldo on seitsemän voittoa, viisi häviötä, mutta vuodesta 2000 alkaen 7-3. Jos nyt tulee voitto, se olisi kahdeksas yhdentoista vuoden sisään. Bowden olii aikanaan käynnistämässä Cambridgen seitsemän perättäisen voiton putkea 1993-1999.

Cambridgen uusiseelantilainen valmentaja Chris Nilsson oli vuodet 2004-2008 Uuden Seelannin maajoukkuevalmentaja ja Oxfordin apuvalmentaja 1997-1999, tästä kaksi jälkimmäistä vuotta siis Bowdenin aisaparina. Nilsson käynnisti tämän kauden valmentautumisen pistämällä soutajat suorittamaan kuninkaallisen merijalkaväen kommando-osaston vetämän boot camp-tyylisen kaksipäiväisen leirin.

CAMBRIDGE

keula - Rob Weitemeyer (Kanada, 27 vuotta, 178 cm, 83 kg)
Mukana Kanadan kivikovassa maajoukkueringissä kuuden vuoden ajan, Ateenan olympialaisissa 2004 varamiehenä. 2005 MM-pronssia perämiehettömässä nelosessa, 2004 MM-pronssia perämiehellisessä nelosessa (ei-olympialuokka), 2003 alle 23-vuotiaiden MM-kultaa kahdeksikossa. Oli viime vuonna häviämässä tätä kisaa, ja piti koko kesän taukoa soudusta. Ergotulos 6:09.3 vuodelta 2008 on kova näin pienikokoiselle soutajalle.

2- Geoff Roth (Kanada, 22 vuotta, 194 cm, 94 kg)
Souti Kanadan kahdeksikossa U23-MM-kisoissa 2007 ja 2009, jolloin joukkue tuli viidenneksi. Nostettiin kakkoskasi Goldien tahtipaikalta ykkösmiehistöön vain 18 päivää ennen kisaa, ergotaso hämärän peitossa. Alas matkasi kansainvälisillä souturadoilla esiintymätön amerikkalainen Code Sternal.

3 - Derek Rasmussen (USA, 24 vuotta, 196 cm, 81 kg)
2008 kahdeksikkosoudun U23-MM-kultaa ja USA:n yliopistomestaruus. Ei ergonoteerausta.

4 - Peter McClelland (Kanada, 26 vuotta, 190 cm, 95 kg)
Kahdeksikkomestari kansainyhteisön kisoissa ja Kanadan yliopistomestaruuskilpailuissa. Ei ole kilpaillut MM- tai maailman cup -tasolla, ei ergotulosta.

5 - Deaglan McEachern (USA, 26 vuotta, 199 cm, 98 kg)
Oli viime vuoden hävinneessä joukkueessa, keskittyi sen jälkeen maailmanmatkaamiseen mutta palasi syksyllä soudun pariin. USA:n mestaruuksia pariairokaksikoissa ja nelosissa. Vuoden 2007 MM-kisoissa pariaironelosen yhdeksäs. Kivikova ergotulos 2008 marraskuulta 5:53.9. Valmentaja heitti soutujärjestyksen uudelleenjärjestelyssä toiselle puolelle, mikä on todella poikkeuksellinen (joku sanoisi epätoivoinen) ratkaisu näin lähellä kisaa. Perustelu oli se, että keulapuoli oli muuten käymässä liian heikoksi, mikä kertoo paljon Nilssonin haasteiden koosta.

6 - Henry Pelly (USA, 26 vuotta, 188 cm, 92 kg)
Ei kilpaillut olympia- tai MM-tasolla. 2006 yliopistosoudun MM-kultaa pariairokaksikoissa. Osallistunut kisaan kahtena edellisenä vuonna, kummallakin kertaa tuloksena häviö. Nyt helpommalla paikalla tehtyään tahdissa tilaa Gillille.

7 - George Nash (Iso-Britannia, 20 vuotta, 194 cm, 98 kg)
Oli viime vuonna häviämässä kakkoskasien kisaa. Edusti Iso-Britanniaa U23-tasolla viime vuonna perämiehellisessä nelosessa. 2007 juniorien MM-kultaa perämiehettömässä nelosessa. 2007 marraskuussa brittien sisäsoutumestaruuskisojen hopeaa ajalla 6:12.1, lienee napsaissut tuosta ajasta kymmenisen sekuntia pois.

tahti - Fred Gill (Iso-Britannia, 24 vuotta, 197 cm, 98 kg)
U23-MM-kisojen viides tila kahdeksikossa 2008. Ergotulos vuodelta 2007 todella vaatimaton tämän kokoluokan miehelle, 6:24.8, mutta kehitystä lienee tullut rutkasti, muuten ei olisi tässä joukkueessa, varsinkaan tahtipaikalla, johon siirrettiin Pellyn tilalle 18 päivää sitten ison reshufflen yhteydessä.

cox Ted Randolph (Iso-Britannia, 21 vuotta, 183 cm, 55 kg)
Vuonna 2008 kevyen luokan joukkueen perämiehenä. Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla. Opiskelee poliittista historiaa, mutta aikoo siirtyä investointipankkiiriksi!

OXFORD

keula - Ben Myers (Iso-Britannia, 20 vuotta, 189 cm, 92 kg)
Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla.

2 - Martin Walsh (Irlanti, 24 vuotta, 196 cm, 85 kg)
Voittanut puolta tuntia ennen pääkisaa soudettavan kakkoskasien lähdön kahtena vuonna peräkkäin. Edustanut Irlantia alle 23-vuotiaiden (U23) MM-kisoissa 2005 ja 2007. Kahden ja puolen vuoden takainen ergotulos 6:19.1 Britannian sisäsoutumestaruuskisoista ei vakuuta, mutta ilmeisesti kehitystä on sen jälkeen tullut.

3 - Tyler Winklevoss (USA, 28 vuotta, 193 cm, 96 kg)
Identtisen kaksosparin oikeakätinen puolisko, Pekingin olympialaisissa perämiehettömän kaksikon kuudes. USA:n mestaruus veljensä kanssa perämiehettömässä kaksikossa 2005 ja 2007. Soutua enemmän ollut otsikoissa Harvardissa opiskellessaan kehittämänsä ConnectU -tietokonesovelluksen vuoksi (alla lisää). Tuorein ergotulos 2004 USA:n mestaruuskisoista 6:01.5.

4 - Cameron Winklevoss (USA, 28 vuotta, 193 cm, 96 kg)
Identtisen kaksosparin vasenkätinen puolisko, Pekingin olympialaisissa perämiehettömän kaksikon kuudes. USA:n mestaruus veljensä kanssa perämiehettömässä kaksikossa 2005 ja 2007. Soutua enemmän ollut otsikoissa Harvardissa opiskellessaan kehittämänsä ConnectU -tietokonesovelluksen vuoksi (alla lisää). Tuorein ergotulos 2004 USA:n mestaruuskisoista 6:03.3.

5 - Sjoerd Hamburger (Hollanti, 27 vuotta, 206 cm, 100 kg)
Kisan pisin mies, ainoa viime vuoden voittajajoukkueesta jäljellä oleva. Pekingissä miesten yksikössä 13., vuonna 2005 U23-maailmanmestaruus. Ergotulos vuodelta 2004 kovaa luokkaa: 5:54.0.

6 - Matt Evans (Kanada/Iso-Britannia, 23 vuotta, 193 cm, 92 kg)
Edustanut Kanadaa U23-MM-kisoissa 2007 ja 2009. Evansin isä Mark voitti kisan 1983 ja 1984 soutaessaan Oxfordin joukkueessa, ja oli 1990-luvulla useampaan otteeseen mukana tuomarina.

7 - Simon Gawlik (Saksa, 24 vuotta, 186 cm, 93 kg)
U23-MM-kultaa 2004 pariaironelosessa, juniorien MM-hopeaa 2002 samassa veneluokassa. Tähtää Saksan maajoukkueessa Lontoon olympialaisiin. Ergotulos loppuvuodelta 2009 vei kivikovaan alle kuuden minuutin kerhoon: 5:59.0.

tahti - Charlie Burkitt (Iso-Britannia, 23 vuotta, 194 cm, 88 kg)
U23-MM-pronssia 2007 ja 2008 perämiehettömässä kaksikossa, 2004 juniorien MM-hopeaa perämiehellisessä nelosessa, 2008 EM-kisoissa kahdeksikon kuudes. 2004 veti juniorina ergotuloksen 6:28, kehitystä lienee tuosta tullut sellaiset 20-25 sekuntia.

cox Adam Barhamand (USA, 23 vuotta, 175 cm, 55 kg)
Viime vuonna kakkkoskasien kisan voitto. 2007 USA:n U23-kasin perämiehenä.

The Boat Race 2010 - ennakkotunnelmat

2010-03-29T20:07:00.004+03:00

Vaikka hiihtokelit Turussa ovat jatkuneet näihin päiviin asti, tuli tänään uutisoitu tutkimustulos, jonka mukaan Golf-virta ei ole hidastumassa, tervetulleena helpotuksena. Pitkänsalmen aukeamista soudettavaan kuntoon odotellessa seuraamme soutukauden perinteisesti aloittavaa Oxford-Cambridge -kisaa ergon eli sisäsoutulaitteen päältä, katso haaste alla seuraavassa kirjoituksessa.

On aika perinteisen joukkue-esittelyn ja kisaveikkauksen. Viime vuonna, jolloin olympialaisten jälkeiselle kaudelle tyypilliseen tapaan joukkueet olivat urheilullisesti todella kovaa tasoa, voiton vei Oxford, mutta nyt on pakat sekoitettu kunnolla. Oxfordilla on viime vuoden mestarijoukkueesta jäljellä vain kapteeni Sjoerd Hamburger, Cambridgen viime vuoden häviäjäkasista mukana ovat Deaglan McEachern, Henry Pelly ja Tom Weitemeyer. Historiatilastossa Cambridge johtaa voitoin 79-75, kerran (1877) kisa päättyi tasatulokseen.

OXFORD (sulkeissa kansallisuus, ikä, pituus ja paino):

keula - Ben Myers (Iso-Britannia, 20 vuotta, 189 cm, 92 kg)
Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla.

2 - Martin Walsh (Irlanti, 24 vuotta, 196 cm, 85 kg)
Voittanut puolta tuntia ennen pääkisaa soudettavan kakkoskasien lähdön kahtena vuonna peräkkäin. Edustanut Irlantia alle 23-vuotiaiden (U23) MM-kisoissa 2005 ja 2007. Kahden ja puolen vuoden takainen ergotulos 6:19.1 Britannian sisäsoutumestaruuskisoista ei vakuuta, mutta ilmeisesti kehitystä on sen jälkeen tullut.

3 - Tyler Winklevoss (USA, 28 vuotta, 193 cm, 96 kg)
Identtisen kaksosparin oikeakätinen puolisko, Pekingin olympialaisissa perämiehettömän kaksikon kuudes. USA:n mestaruus veljensä kanssa perämiehettömässä kaksikossa 2005 ja 2007. Soutua enemmän ollut otsikoissa Harvardissa opiskellessaan kehittämänsä ConnectU -tietokonesovelluksen vuoksi (alla lisää). Tuorein ergotulos 2004 USA:n mestaruuskisoista 6:01.5.

4 - Cameron Winklevoss (USA, 28 vuotta, 193 cm, 96 kg)
Identtisen kaksosparin vasenkätinen puolisko, Pekingin olympialaisissa perämiehettömän kaksikon kuudes. USA:n mestaruus veljensä kanssa perämiehettömässä kaksikossa 2005 ja 2007. Soutua enemmän ollut otsikoissa Harvardissa opiskellessaan kehittämänsä ConnectU -tietokonesovelluksen vuoksi (alla lisää). Tuorein ergotulos 2004 USA:n mestaruuskisoista 6:03.3.

5 - Sjoerd Hamburger (Hollanti, 27 vuotta, 206 cm, 100 kg)
Kisan pisin mies, ainoa viime vuoden voittajajoukkueesta jäljellä oleva. Pekingissä miesten yksikössä 13., vuonna 2005 U23-maailmanmestaruus. Ergotulos vuodelta 2004 kovaa luokkaa: 5:54.0.

6 - Matt Evans (Kanada/Iso-Britannia, 23 vuotta, 193 cm, 92 kg)
Edustanut Kanadaa U23-MM-kisoissa 2007 ja 2009. Evansin isä Mark voitti kisan 1983 ja 1984 soutaessaan Oxfordin joukkueessa, ja oli 1990-luvulla useampaan otteeseen mukana tuomarina.

7 - Simon Gawlik (Saksa, 24 vuotta, 186 cm, 93 kg)
U23-MM-kultaa 2004 pariaironelosessa, juniorien MM-hopeaa 2002 samassa veneluokassa. Tähtää Saksan maajoukkueessa Lontoon olympialaisiin. Ergotulos loppuvuodelta 2009 vei kivikovaan alle kuuden minuutin kerhoon: 5:59.0.

tahti - Charlie Burkitt (Iso-Britannia, 23 vuotta, 194 cm, 88 kg)
U23-MM-pronssia 2007 ja 2008 perämiehettömässä kaksikossa, 2004 juniorien MM-hopeaa perämiehellisessä nelosessa, 2008 EM-kisoissa kahdeksikon kuudes. 2004 veti juniorina ergotuloksen 6:28, kehitystä lienee tuosta tullut sellaiset 20-25 sekuntia.

cox Adam Barhamand (USA, 23 vuotta, 175 cm, 55 kg)
Viime vuonna kakkkoskasien kisan voitto. 2007 USA:n U23-kasin perämiehenä.

CAMBRIDGE

keula - Rob Weitemeyer (Kanada, 27 vuotta, 178 cm, 83 kg)
Mukana Kanadan kivikovassa maajoukkueringissä kuuden vuoden ajan, Ateenan olympialaisissa 2004 varamiehenä. 2005 MM-pronssia perämiehettömässä nelosessa, 2004 MM-pronssia perämiehellisessä nelosessa (ei-olympialuokka), 2003 alle 23-vuotiaiden MM-kultaa kahdeksikossa. Oli viime vuonna häviämässä tätä kisaa, ja piti koko kesän taukoa soudusta. Ergotulos 6:09.3 vuodelta 2008 on kova näin pienikokoiselle soutajalle.

2 - Fred Gill (Iso-Britannia, 24 vuotta, 197 cm, 98 kg)
U23-MM-kisojen viides tila kahdeksikossa 2008. Ergotulos vuodelta 2007 todella vaatimaton tämän kokoluokan miehelle, 6:24.8, mutta kehitystä lienee tullut rutkasti, muuten ei olisi tässä joukkueessa.

3 - Code Sternal (USA, 24 vuotta, 188 cm, 92 kg)
Oli viime vuonna häviämässä kakkoskasien kilpailua. Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla lainkaan. Ergotulos runsaan kahden vuoden takaa 6:07.5.

4 - Peter McClelland (Kanada, 26 vuotta, 190 cm, 95 kg)
Kahdeksikkomestari kansainyhteisön kisoissa ja Kanadan yliopistomestaruuskilpailuissa. Ei ole kilpaillut MM- tai maailman cup -tasolla, ei ergotulosta.

5 - George Nash (Iso-Britannia, 20 vuotta, 194 cm, 98 kg)
Oli viime vuonna häviämässä kakkoskasien kisaa. Edusti Iso-Britanniaa U23-tasolla viime vuonna perämiehellisessä nelosessa. 2007 juniorien MM-kultaa perämiehettömässä nelosessa. 2007 marraskuussa brittien sisäsoutumestaruuskisojen hopeaa ajalla 6:12.1, lienee napsaissut tuosta ajasta kymmenisen sekuntia pois.

6 - Deaglan McEachern (USA, 26 vuotta, 199 cm, 98 kg)
Oli viime vuoden hävinneessä joukkueessa, keskittyi sen jälkeen maailmanmatkaamiseen mutta palasi syksyllä soudun pariin. USA:n mestaruuksia pariairokaksikoissa ja nelosissa. Vuoden 2007 MM-kisoissa pariaironelosen yhdeksäs. Kivikova ergotulos 2008 marraskuulta 5:53.9.

7 - Derek Rasmussen (USA, 24 vuotta, 196 cm, 81 kg)
2008 kahdeksikkosoudun U23-MM-kultaa ja USA:n yliopistomestaruus. Ei ergonoteerausta.

tahti - Henry Pelly (USA, 26 vuotta, 188 cm, 92 kg)
Ei kilpaillut olympia- tai MM-tasolla. 2006 yliopistosoudun MM-kultaa pariairokaksikoissa. Osallistunut kisaan kahtena edellisenä vuonna, kummallakin kertaa tuloksena häviö.

cox Ted Randolph (Iso-Britannia, 21 vuotta, 183 cm, 55 kg)
Vuonna 2008 kevyen luokan joukkueen perämiehenä. Ei kilpaillut kansainvälisellä tasolla. Opiskelee poliittista historiaa, mutta aikoo siirtyä investointipankkiiriksi!

Soutumatematiikka lupaa kolmatta perättäistä voittoa Oxfordille. Näin tekevät myös Thamesin rannan vedonvälittäjät, jotka tarjoavat Oxfordin voitolle kerrointa 1.36 ja Cambridgelle 3.25. Hamburgerin ja Winklevossin kaksosten muodostama moottoriosasto on Oxfordila niin kovaa luokkaa, varsinkin kun keuhko-osastolta löytyy vielä kova saksalainen Gawlik, että Cambridgellä pitäisi olla veneen keskiosassa huomattavasti enemmän kättä pidempää kuin mitä nyt löytyy. Kansallisen tason soutajia Oxfordilla ei ole kuin keulassa istuva Meyers, ja muut ovat sen verran kovia, että kyllä kompensoivat yhden heikomman soutajan. Avainpaikoilla istuvat tahtiairo Burkitt ja perämies Barhamand voittavat man-to-man vertailun Pellyä ja Randolphia vastaan todella selvästi.

Cambridgen kovimmat soutajat eli McEachern ja Weitemeyer pitivät kumpikin kesän taukoa viime vuoden tappion jälkeen, eli eivät voi olla parhaassa iskussaan. Kovissa kansainvälisissä liemissä keittämättä jääneitä soutajia Cambridgellä on joukkueesta peräti puolet eli Sternal, McClelland, Rasmussen ja Pelly. Se on liikaa. Joukkueen kokoonpanoa ja soutujärjestystä on vielä kisaa edeltävinä viikkoinakin vaihdettu kolmeen eri otteeseen, mikä hyvin harvoin lupaa joukkueveneissä mitään hyvää. Se, että tahtiairossa istuu Pelly, kertoo paljon. Kokematon perämies Randolph saattaa olla lisäriski.

Jos otetaan lordisukujen vesojen perinnölliset varat pois laskuista, tämän vuoden kisassa soutaa kaksi taatusti kisan historian varakkaimpiin kuuluvaa omalla työllään rikastunutta nuorta miestä, nimittäin Tyler ja Cameron Winklevoss. He kehittivät vuosituhannen alkupuolella ConnectU -nimisen social networking -sivuston. 2004 he nostivat oikeusjutun Facebookin kehittäjää Mark Zuckerbergiä vastaan. Winklevossit syyttivät Zuckerbergiä ConnectU:n kopioinnista ja lähdekoodivarkaudesta. Helmikuussa 2008 Facebook ja ConnectU sopivat riitansa salaisessa järjestelyssä, jossa Winklevossien kuitenkin tiedetään saaneen Facebookilta 65 miljoonan dollarin korvauksen. Käräjöinti on sen jälkeen jatkunut korvauksen tasosta, koska osa summasta ilmeisesti maksettiin sittemmin pahan arvonlaskun kärsineillä Facebookin osakkeilla, mutta miljoonia soutajaveljekset joka tapauksessa sopimisessa nettosivat.

Putneysta Mortlakeen, 8+ ja C2

2010-03-20T09:29:00.004+02:00

Lauantaina 3. huhtikuuta soudetaan taas Oxfordin ja Cambrdigen yliopistojen välinen The Boat Race, maailman tunnetuin yksittäinen soutukilpailu. Ensimmäisen kerran Thamesilla soudettiin vuonna 1829, ja nyt on vuorossa 156. kisa. Eurosport näyttää kilpailun suorana ja selostuskopissa ponnistelee M. Jokisipilä.

Aiempien vuosien tapaan haastan kaikki soutukollegat ja muutkin vetämään The Boat Racen kilpailumatkan samana aamuna (eikä se niin tarkkaa ole, samalla viikollakin käy) joukkueiden Thamesilla taittaman matkan eli 6779 metriä Concept2-sisäsoutulaitteella. Lisätietoja itse kilpailusta ja haastesoudusta voi lueskella aiempien vuosien kirjoituksistani. Kisalla on myös varsin komeat kotisivut ja korkeatasoinen Wikipedia-artikkeli.

Ensimmäisenä heittämäni haasteen otti vastaan arvovaltainen taho, soutuliiton valmennusvaliokunta, jossa kasan päällimmäisenä vauhtia näyttää liiton päävalmentaja, vasta pari vuotta sitten omat aironsa naulaan pistänyt entinen huippusoutaja Ilona Hiltunen. Ilonan ykkösnyrkin, olympiahopeamitalistien Minna Niemisen ja Sanna Stenin sekä Ulla Varvion pariairokaksikkotiimin kuulumisia voi käydä lukemassa täällä. Valmennuspuolen vauhdinnäytteitä odottelen myös Tshekin ja Australian suunnilta. Veteraanipuolella saattaa jyrähtää aina Afganistanista saakka.

Vanhoille soutukamuilleni Turun Soutajien, Nesteen Soutajien ja muiden seurojen varttuneemmalla osastolla heitän sellaisen kannustimen, että nyt jos koskaan on Jokisipilän päänahka halvalla jaossa. Omaan valmistautumiseeni viime kesän soutujen jälkeen on kuulunut mm. kolmen katkennutta kylkiluuta, välilevyn pulllistuma alaselässä, pari syysflunssaa ja kuukauden jatkunut keuhkoputkentulehdus. Näistä lähtökuopista tulen lähtemään virtuaali-Thamesille puhtaasti selviämismielessä.

Sopivaksi valmistautumis- ja kisamusiikiksi voisin suositella juuri Suomessa vierailleiden rock'n'rollin pelastajien eli aussibändi Airbournen uutta levyä "No Guts, No Glory", josta alla näytteenä aiheeseen sopiva kappale "No Way But the Hard Way".

Vielä sotasyyllisistä

2010-03-16T10:09:00.002+02:00

Jussi Kämäräinen vinkkasi edellisen kirjoituksen kommenteissa Jukka Kemppisen ja Jyrki Virolaisen blogeihin, joissa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä myös on käsitelty. Varsinkin Virolainen otti tiukasti kantaa oikeudenkäynnin jälkikäteisen kumoamisen puolesta, Kemppinen sen sijaan taisi olla sitä mieltä viimeisimmässä kirjoituksessaan, että asian sittenkin kannattaisi antaa olla. Historiantutkijana en voi enkä haluakaan ryhtyä spekuloimaan asian juridisella puolella, mutta asiallisen kommenttien sekaan Virolainen oli laittanut muutamia erikoisia toteamuksia, jotka kiinnittivät huomioni.

Virolainen esittää, ettei "suomettumisen huippukaudella 1970- ja 1980-luvulla... talvisodan 30- ja 40 -vuotispäivän asianmukainen viettäminen ja sotaveteraanien kunnioittaminen ollut mahdollista". Hänen mukaansa sodan käyneitä ivailtiin ja sotaveteraani-sanasta tuli vasemmistolaisten haukkumanimitys. Tässä Virolainen esittää melkoisen kovia väitteitä siitä, millainen Suomi oli muutama vuosikymmen sitten. Hän esittää kovaäänisen ja näkyvän mutta kaikkea muuta kuin enemmistöä edustavan ryhmän (taistolaiset) asenteiden ja mielipiteiden pohjalta yleistyksiä koko suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä on kestämätöntä. Enkä lopulta tiedä, kuinka paikkansapitävä hänen kuvauksensa on edes suomalaisesta vasemmistosta.

Virolaisen mielestä edes presidentin tai pääministeri lausuma asiassa ei olisi muuta kuin "neuvostotyylistä liturgiaa". Tästä olen melko lailla samaa mieltä, mutta en johtopäätöksestä. Virolainen vaatii, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot on kumottava korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen mukaansa tämä on välttämätöntä, koska tyytyminen "lässyn lässyn lausahduksiin" aiheuttaisi sen, että "jälkipolvet pitävät meitä kurjina vätyksinä ja idiootteina!"

Juridisten argumenttien lisäksi Virolainen painottaa useaan otteeseen sitä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli "kansallinen tragedia, jonka synnyttämä häpeä jätti syvät jäljet kansalliseen itsetuntomme". Hänen mukaansa sen aiheuttamasta nöyryytyksestä ja häpeästä "kansakunta ei vieläkään ole kunnolla toipunut". Vahvin peruste tuomion purkamiselle Virolaisen mukaan on se, että vain näin saadaan palautettua "Suomen oikeusvaltion maine ja kunnia".

Kemppinen, joka Virolaisen mukaan edustaa "arvonihilismiä", on mielestäni asian ytimessä todetessaan, että "menneisyyttä ei voi muuttaa", ja että "oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla". Virolainen vaatii nyt vahvalla kädellä tehtäväksi historiapolitiikkaa, menneisyyden alistamista nykypäivän vaatimuksille. Historiankirjoituksen kannalta hänen ehdotuksensa tarkoittaisi sitä, että irrotettaisiin alkuperäinen tapahtuma tyystin kontekstistaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään. Myös nykynäkökulmasta epämiellyttävien asioiden tulee kuulua "Suomen oikeusvaltion maineeseen". Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järjestettiin ja tuomiot annettiin, eikä alkuperäisen tilanteen monimutkaista ja vaikeaa poliittista kontekstia tule ryhtyä hämärtämään 65 vuoden suomalla jälkiviisaalla mahtipontisuudella ja arvottomilla näytelmillä.

Eniten Virolaisen kirjoituksessa häiritsee hänen tapansa esittää suomalaista historiasuhdetta ja menneiden vuosikymmenien ilmapiiriä koskevia tarkoitushakuisia yleistyksiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti lienee traumaattinen asia tietylle osalle Virolaisen sukupolven edustajia, mutta sen väittäminen koko kansakunnan sielun jatkuvasti märkiväksi haavaksi on täysin yliampuvaa. On paljon suomalaisia, varsinkin nuorempia sellaisia, joille Neuvostoliitto, suomettuminen, Kylmä sota ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti ovat etäisiä historian tapahtumia, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä ja kokemaansa nykyhetkeen. Ei pidä yrittää puhua heidän nimissään ja pistää ajatuksia heidän päähänsä.

Kysyin eilen poliittisen historian metodikurssilla pääosin 1980-luvulla syntyneiltä opiskelijoilta, kuinka moni oli pannut merkille sotasyyllisyysselvityksen valmistumisen. Noin puolet paristakymmenestä nosti kättään. Sitten kysyin, kuinka monen mielestä on tärkeää, että tätä asiaa yhä viranomaistoimin aktiivisesti käsitellään. Yksikään käsi ei noussut. Se, että suomalaisen yhteiskunnan läpikotaista suomettumista kauhisteleva sekä talvi- ja jatkosodan sotilaallisia urotekoja rinta rottingilla hehkuttava mielipide on viime vuosina saavuttanut niin näkyvän ja kuuluvan aseman julkisuudessa, ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat näistä asioista samoin. Hyvin monet eivät itse asiassa ajattele näitä asioita ollenkaan.

Väitteet, jonka mukaan Kylmän sodan kauden Suomessa ei saanut puhua ja kirjoittaa talvi- ja jatkosodista kuin kansallisen itseruoskinnan merkeissä, ovat käsittämätöntä puppua. Yhtä lailla höpö höpöä ovat väitteet siitä, ettei sotaveteraaneja kunnioitettu. Maan virallisen ulkopoliittisen linjan tai poliittisen ja kulttuurieliitin tiettyjen edustajien mielipiteiden perusteella ei voi eikä saa väittää, että "koko Suomi" tai kansakunta ajatteli samoin. Kyllä itsenäisyyspäivää juhlittiin YYA:n kaudellakin, veteraanijärjestöt, vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimijat ja isänmaalliset yhdistykset muistelivat sotaa monin eri tavoin.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheet julkaistiin tuoreeltaan 1945-46, Mannerheimin ja Juho Niukksen muistelmat julkaistiin 1951, Tannerin muistelmien talvisotaosa samoin ja jatkosotaa käsittelevä vuotta myöhemmin, Lauri Hyvämäen "Vaaran vuodet" 1954, Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevä "Kuin Pietari hiilivalkealla" 1957, Unto Parvilahden "Berijan tarhat" 1957 ja "Terekille ja takaisin" vuotta myöhemmin. Erik Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta tuli 1959 ja Arvi Korhosen ajopuuteorian kristallisoinut "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi" 1961.

1970-luvulla, suomettuneisuuden mustimmalla vuosikymmenellä, vaikeneminen nykyväitteiden mukaan oli lähes monoliittistä, sanoihan Kekkonenkin 1973 YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessaan, että talvisodan syttyminen oli suomalaisten vika. Erityisesti talvisodan väitetään olleen tabu, olihan se Neuvostoliitolle varsin epämukava ja kiusallinen historian häpeätahra, itse aloitettu sota, jossa suurvalta voitostaan huolimatta kärsi sotilaallisen nöyryytyksen. Tässä vaikenemisen läpitunkemattomassa ilmapiirissä kuitenkin julkaistiin esim. seuraavat teokset: Jukka Nevakivi: Apu jota ei pyydetty (1972), Risto Peltovuori: Saksa ja Suomen talvisota (1975), Martti Julkunen: Talvisodan kuva (1975), ja Martti Häikiö: Maaliskuusta maaliskuuhun (1976). Ja vielä kaupan päälle sotatieteen laitoksen neljäosainen talvisodan historia vuosina 1977-78.

Lukekaapa edellä mainitut kirjat ja kertokaa, millä tavalla ne ovat suomettuneita, laiminlyövät suomalaisen näkökulman huomioimisen ja syyllistävät Suomea toisen maailmansodan tapahtumista. Olivatko esim. Mannerheim, Tanner, Heinrichs, Soini ja Parvilahti kovastikin "rähmällään" itään päin? Tiettyjen tahojen suomettumisen kaudesta tuntema moraalinen krapula tuottaa nykyisin sellaisia väitteitä ja näkemyksiä sodanjälkeisen Suomen henkisestä ilmapiiristä, että historiakuvamme on todella vaarassa vääristyä.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vaikeassa tilanteessa tehty poliittinen ratkaisu. Sellaisena se on historiankirjoihin kirjattu ja sellaiseksi se on myös syytä jättää. Se on 65 vuotta sitten tapahtunut historiallinen tapahtuma, eikä sen arvoa, merkitystä ja vaikutusta tule paisuttaa nimeämällä se kansalliseksi traumaksi. Myöskään ei kannata uskoa kaikkea, mitä sodanjälkeisestä Suomesta isänmaallisuuden nimissä väitetään.

Sotasyyllisyysselvitys

2010-03-14T15:50:00.007+02:00

Perjantaina julkaistiin Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen laatima selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siitä, pitäisikö tuomioille nyt jälkikäteisesti tehdä jotain ja mitä. Uutisoinnissa selvityksestä nostettiin esille ajatus, että presidentti tai pääministeri voisi lausua prosessin olleen oikeusvaltion periaatteiden vastainen. Monet ehtivät jo tulkita tämän tarkoittavan jotakuinkin sitä, että valtionjohto nyt julistaisi tuomiot mitättömiksi ja laittomiksi.

Tällainen tulkinta, vaikka toki ymmärrettävä onkin, ei tee oikeutta satasivuisen selvityksen analyyttisyydelle ja monitahoisuudelle. Lindstedt ja Löytömäki ovat onnistuneet lähestymään vaikeaa aihetta suorastaan nautittavan puolueettomasti ja sentimentaalisuutta välttäen, pohtien asiaa monilta, osin hyvinkin yllättäviltä näkökulmilta. Toisin kuin uutisoinnista ja keskustelusta saattaisi kenties päätellä, he eivät myöskään varsinaisesti suositelleet valtionjohdon lausuntoa asiasta, totesivat vain sen olevan yksi mahdollinen tapa edetä asiassa.

Selvityksen tiivistelmäosassa todetaan, että oikeudenkäynti oli monimutkaisessa tilanteessa toteutettu poliittinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita rikottiin, ennen kaikkea lainsäädännön taannehtivuuskieltoa ja satunnaisten tuomioistuinten kieltoa. Julkiseen anteeksipyyntöön liittyviä ongelmia käsitellessään Lindstedt ja Löytömäki toteavat seuraavaa:

Anteeksipyynnön vaihtoehto voisi olla jokin muu symbolinen ele. Esimerkiksi eräs pääkirjoittaja on ehdottanut presidentin tai pääministerin lausuntoa, jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin mitättömäksi. Jos tällaiseen päädyttäisiin, toimi olisi symbolinen eikä oikeudellisesti sitova. Ongelmallista olisi ainakin se, ettei lausunnossa voisi tarkkaan yksilöidä (symbolisen) mitättömyyden perusteita. Lisäksi on muistettava, että selkeästi kunnian palautuksen tyyppinen toimi saattaisi sisältää viestin kunnian menetyksestä. Jos tällainen arvovaltainen lausunto esitettäisiin, siinä ilmeisesti voitaisiin lähinnä todeta oikeudenkäynnin olleen voimakkaasti oikeusvaltion periaatteiden vastainen.

Suosittelemisen sijaan he päinvastoin tuntuvat katsovan tähänkin vaihtoehtoon liittyvän ongelmia. Mielenkiintoisesti Lindstedt ja Löytömäki rajaavat mahdollisen lausunnon koskemaan vain prosessin oikeudelliseta kestävyyttä, ei syytekohtien ja tuomion perustelujen sisältöä. Presidentti Halonen totesi harkitsevansa julkista lausuntoa, mutta tässä vaiheessa hän ei ollut vielä tutustunut koko selvitykseen. Kun lukee koko selvityksen, sitä on vaikeaa lukea suosituksena mihinkään julkiseen reagointiin.

Selvittäjät pidättäytyvät esittämästä omaa näkemystään siitä, mikä käsitellyistä menettelytavoista olisi paras, mutta ainakin valtiojohdon em. julkisen toteamuksen kanssa yhdenveroisena he esittävät seuraavan vaihtoehdon:

Yhtenä vaihtoehtona voidaan luonnollisesti myös esittää, että katsotaan tähänastisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun riittävän asian käsittelemiseksi, eivätkä valtiovallan toimenpiteet ole tarpeen.

Ainakin toistaiseksi media tuntuu ohittaneen selvityksestä ne osat, jotka itse asiassa olivat paljon mielenkiintoisempia ja historiapoliittisesti merkittävämpiä kuin ajatus valtiojohdon sotasyyllisyysoikeudenkäynnin oikeusperiaatteiden vastaisuutta koskevasta lausumasta. Talvisodan 70-vuotismuistelujen synnyttämässä ilmapiirissä julkisessa keskustelussa on tullut tavaksi tarkastella talvi- ja jatkosotia ikään kuin yhtenä ja samana konfliktina, jonka perussyynä oli elokuun 1939 Molotovin-Ribbentropin sopimus ja siitä seurannut Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys Suomeen 30.11.1939. Juhlapäivien muisteluissakin tulisi kuitenkin totuudellisuuden vaatimusta kunnioittaa sen verran, että tunnustettaisiin näiden kahden sodan olleen poliittisesti luonteeltaan täysin erilaisia.

Lindstedt ja Löytömäki tarjoavat lukijalle viileää ja kaikesta paatoksesta vapaata pohdintaa nimenomaan tästä tosiseikasta. Monelta keskustelijalta tuntuu täysin unohtuneen se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosodan, ei talvisodan tapahtumia. Alla poimintoja suorina sitaatteina:

Suomen sotilaallinen toiminta Neuvostoliiton alueella täytti hyökkäyssodan tunnusmerkit.

Saksan kanssasotijana Suomi kuuluu toisen maailmansodan häviäjävaltioihin Italian, Bulgarian, Romanian ja Unkarin ohella. Varsinaisen Pariisin rauhansopimuksen johdannossa vuodelta 1947 todetaan, että Suomi oli ollut toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan liittolainen (ally).

Sotasyyllisyyskysymyksen kansainvälisoikeudellisen arvioinnin perusteella olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että Suomen hyökkäyssota Neuvostoliittoon eli jatkosota oli kansainvälisen oikeuden vastainen myös senaikaisen kansainvälisen lainsäädännön perusteella.

Nämä ovat seikkoja, jotka sotasyyllisyysasian pohdiskelun ohella olisi hyvä muistaa esimerkiksi keskusteltaessa Karjalan palautuksesta. Suomi menetti Karjalan ensin talvisodassa, valtasi sen sitten takaisin hyökkäysvaiheessa 1941, ja menetti sen toisen kerran välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944. Mikäli asiaa arvioitaisiin vain talvisodan valossa, Suomella olisi kansainvälisoikeudelliset ja moraaliset perusteet vaatia aluetta takaisin. Jatkosodassa Suomi kuitenkin kävi hyökkäys- ja valloitussotaa, ja 1944 välirauhansopimus perustui nimenomaan vuosien 1941-1944 tapahtumiin.

Suomalaiset tuhosivat itse moraalisen ja poliittisen oikeutuksen vaatia Karjalaa takaisin siinä vaiheessa, kun hyökkäysvaiheessa siirryttiin vanhojen rajojen yli ja miehitettiin Itä-Karjala. Syksyllä 1944 Suomi maksoi hinnan siitä, että se oli Saksan koalitiossa käynyt hyökkäys- ja valloitussotaa ja lopulta hävinnyt sen. Kuten edellä näimme, tämän tosiasian vahvisti myös Pariisin rauhansopimus. Omaksi lohduksemme voimme Suomessa loputtomiin tolkuttaa sitä, että jatkosota oli seurausta talvisodasta ja näin ajateltuna Neuvostoliiton aiheuttama, mutta sopimuksin vahvistettu kansainvälinen tulkinta toisesta maailmansodasta ei siitä mihinkään muutu.

Erittäin mielenkiintoista selvityksessä on myös ajatus historiallisten vääryyksien selvittelyssä ja hyvittämisessä noudatettavasta tasapuolisuudesta. Lindstedtin ja Löytömäen mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen poliitikkojen jälkikäteinen julkinen hyvittäminen edellyttäisi myös muiden poliittisluontoisten oikeudenkäyntien vastaavaa uudelleen avaamista. Painavimpina esimerkkeinä he mainitsevat jatkosodan ajan poliittiset oikeudenkäynnit ja viranomaisten vastuulla olleet kuolemantapaukset sekä vapautensa menettäneiden kohtelun niin valkoisen kuin punaisen valtiollisen poliisin toimesta.

Mitä tulee valtionjohdon lausumaan sotasyyllisyysprosessin muodottmuudesta, sellainenkin on jo itse asiassa annettu. 4.12.1997 presidentti Martti Ahtisaari esitti seuraavan julkisen lausunnon presidentin linnaan kutsumilleen sotasyyllisten omaisille:

Rauhanehtojen mukaisesti marraskuussa 1945 Suomen hallitus päätti pidättää maamme sodanaikaisen poliittisen johdon. Tästä käynnistyi prosessi - sotasyyllisyysoikeudenkäynti - joka tunnetaan yhtenä maamme itsenäisyyden ajan vaikeista kansallisista kokemuksista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja siihen liittyvät traagiset tapahtumat koettelivat, ei vain tuomion saaneita henkilökohtaisesti, vaan myös heidän läheisimpiään. Suomen kansa on aina tiennyt, että sotasyyllisiksi tuomitut eivät olleet syyllisiä.

Suomen asema sodanjälkeisessä Euroopassa oli vaikea. Suomen itsenäisyys kyettiin vaivoin säilyttämään sodanjälkeisinä vuosina. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut perheineen maksoivat itsenäisyytemme säilyttämisestä suuremman henkilökohtaisen hinnan kuin monet muut.

Minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa teidät sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen perheiden edustajat tähän tilaisuuteen. Valtiovalta ei voi koskaan korvata teidän kärsimyksiänne. Mutta haluan vakuuttaa teille, että historian edessä - ja Suomen kansan mielissä - te olette kunniapaikalla.

En tiedä, voiko asiaa enää tämän selvemmin todeta, enkä ymmärrä, mitä sellaista Ahtisaaren lausunnosta kuluneen 13 vuoden aikana on tapahtunut, että olisi syntynyt tarve uuden samansisältöisen lausunnon antamiseen.

Havuja perkele!

2010-03-04T15:55:00.003+02:00

Tässä vielä olympialais- ja urheilupohdintaa eilen (3.3.2010) Turun Sanomissa julkaistun kolumnin verran.

Havuja perkele!

Ei tullut Vancouverista Suomelle olympiavoittoa. Urheilijamme alisuorittivat lähes joka lajissa, ja kultajahdissa ohitsemme pyyhälsivät muun muassa talviurheilun suurmaat Australia ja Iso-Britannia. Sotshin kisoissa edellinen kultamitali täyttää 12 vuotta.

Olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola väisti kritiikin vaatimalla ”suuria korjausliikkeitä huippu-urheilun rakenteeseen ja arvopohjaan”. OK:n johtaja Roger Talermo pani toivonsa huippu-urheilun strategiatyöryhmään, valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja Tapio Korjus taas on vaatinut vahvempaa johtamista.

Urheilupamput haluavat rakentaa tiukan keskusjohtoisen huippu-urheilukonsernin, jolla nykyisen 15 miljoonan euron sijaan olisi käytettävissään 30 miljoonan vuosibudjetti. Lisäraha totta kai parantaisi menestyssaumoja, mutta tyhjät strategiapuheet panevat epäilemään, ovatko oikeat miehet remmissä.

Olympiakomitealla on ollut jo viiden vuoden ajan meneillään järjestelmäremontti, joka on pitkälti juuri Niemi-Nikkolan käsialaa. Lajiliitoton tuenjaossa jaettu vuohiin ja lampaisiin senmukaan, katsooko olympiakomitea niiden valmennusjärjestelmän kelvolliseksi. Pahimpia mahalaskuja sekä Pekingissä että Vancouverissa ovat kuitenkin tehneet juuri niin sanotut järjestelmäliitot.

Vancouverin menestys ei kaatunut järjestelmään, vaan yksilöjen epäonnistumisiin. Mikäli Aino-Kaisa Saarinen , Virpi Kuitunen , Mika Poutala , Janne Ahonen , Hannu Manninen ja Tanja Poutiainen olisivat olleet parhaassa iskussaan, mitaleita olisi tullut 5–7 lisää.

Järjestelmäpuheilla, strategisilla laatikkoleikeillä ja kaikenkarvaisilla kehitys- ja kumppanuusseminaareilla kierretään sitä tosiasiaa, että suurin osa suomalaisurheilusta on sattumanvaraista puuhastelua. Norjalaisiin ja ruotsalaisiin kumppaneihinsa verrattuna köyhä hiihtoliitto on valitellut resurssiensa kapeutta, mutta Suomessa hiihtäjät ovat kroisoksia.

Urheilun tärkeimpiä resursseja ovat raha ja työrauha. Olympiakomitean ja opetusministeriön taikasanana taas on ollut ”ammattimaisuus”, joka eroaa ammattilaisuudesta siinä, että työstä ei makseta. Kokopäiväpestiensä suojista urheilupomot ja byrokraatit opastavat vapaaehtoistyötä tekeviä valmentajia ja seuroja sitoutumisen ja toiminnan laadun tärkeydestä.

Puitteiden pitää olla kunnossa, mutta kravattivetoisia järjestelmiä pystyttämällä suosta ei nousta. Mitaleja ei oteta strategiavisioilla ja konsulttijargonilla, vaan kovalla työllä. Huipulla sekä urheilijat että valmentajat ovat poikkeusyksilöitä, joiden on saatava tehdä työtään omilla metodeillaan ja riittävin resurssein.

Talviolympialaiset ovat hyvä osoitus siitä, että enemmän kuin harrastajamassojen laajuudesta huippumenestys riippuu oikeiden yksilöiden löytämisestä. Puolalaishiihtäjä Justyna Kowalczykilla ja tshekkiluistelija Martina Sablikovalla ei ole tukenaan syvää lajikulttuuria tai valmennusjärjestelmää, mutta silti he ottivat Vancouverissa kaksistaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia.

Eri asia on, pitääkö luonteeltaan epädemokraattista ja egoistista huippu-urheilua ylipäätään tukea verovaroista. Ainakaan kansanterveydellä tai esikuvallisuudella sitä ei enää voi perustella. Jos menestystä kuitenkin kansallisen itsetunnon ja Suomi-kuvan vuoksi halutaan, on budjettieuroille vaadittava vastinetta. Strategiapalaverit eivät kasvata lihasmassaa tai paranna hapenottokykyä, eikä kisoja voiteta organisaatiokaavioilla ja Power Point -esityksillä.

Huippu-urheilun olemuksesta

2010-03-01T19:14:00.006+02:00

Suomessa ollaan Vancouverin talvikisojen jälkeen kriisitunnelmissa, kun mitaleja tuli vain viisi eikä niiden joukossa ollut sitä ensimmäistäkään kultamitalia. Kovasti on lupailtu jo varsinkin olympiakomitean taholta isoa korjausliikettä ja remonttia suomalaisen urheilun rakenteisiin ja arvopohjaan, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Toistuva huolenaihe kriittisissä arvioissa on talvilajien harrastajamäärien jatkuva väheneminen, erityisesti se, että lapset ja nuoret valitsevat "lenkkarin sijaan pleikkarin" (Tapio Suomisen määritelmä), eikä hiihtokenkä näytä kelpaavan sen paremmin. Itse kyseenalaistan koko tämän ajatusmallien ainakin talvilajien osalta, ja katson, että näissä puheissa kysymys on pikemminkin huippu-urheilun julkisen tuen oikeuttamisesta. Epäsuorasti kun nämä ajatukset pitävät sisällään sen, että huippu-urheilulla on kansanterveyteen myönteisiä vaikutuksia.

Usein toistetun väitteen mukaan tietyn lajin kansainvälinen menestys heijastelee lajin harrastajapohjan laajuutta ja valmennusjärjestelmän kattavuutta. Kääntäen katsotaan huipputason menestyksen tuovan lajille lisää harrastajia. Kumpikin väitteistä on mutua pahimmillaan eikä perustu mihinkään syvempään analyysiin. Itse väitän, että varsinkin marginaalisemmissa lajeissa, joita suurin osa varsinkin talviolympialaisissa kilpailluista urheilumuodoista on, kansainvälinen menestys ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kerro mitään harrastajamääristä tai valmennusjärjestelmän toimivuudesta.

Heitän läheltä hyvän esimerkin. Suomalaiset soutajat Sanna Sten ja Minna Nieminen ottivat Pekingin kesäolympialaisissa olympiahopeaa. Tästä huolimatta lajin harrastajien ja lupaavien nuorten soutajien määrä on ollut kroonisessa laskusuhdanteessa jo 15 vuotta. SM-kisojen taso on tiettyjä yksittäisiä lähtöjä lukuunottamatta laskenut koko tämän ajan, hyvänä todisteena se, että jo 1980-luvulla aloittaneet veteraanit pystyvät jäähdyttelijöinä yhä napsimaan isot kasat mitaleja.

Sannan ja Minnan menestys ei ole juuri miltään osin sidoksissa liittojohtoiseen valmennusjärjestelmään, eivätkä he ole millään lailla minkään soutuliiton juniorimyllyn, vaikka sellainen olisi ollutkin olemassa, tuotteita. Kummatkin loivat fyysisen pohjansa hiihdossa ja tarttuivat airoihin vasta parikymppisinä. Tärkeintä nopean lajinvaihdon onnistumisessa oli se, että kummallakin oli hyvä maksimaalinen hapenotto, sekä se, että motorista kykyä löytyi uuden lajin tekniikan pikaiseen haltuunottoon. Nämä molemmat tekijät ovat tietenkin sidoksissa geeneihin.

Sannan ja Minnan lisäksi tarvittiin tietysti maamme soutuhistorian ykkösvalmentaja Veikko Sinisalo sekä tiimin sparraajana täydentänyt kolmas soutaja Ilona Hiltunen. Olympiakomitea tuli omalla valmennustukipanoksellaan projektiin mukaan siinä vaiheessa, kun menestystä alkoi MM-tasolta tulla. Tästä huolimatta kaksikon budjetoinnissa oli (ja taitaa vieläkin olla) enemmän kyse siitä, kuinka paljon omaa kuvetta joudutaan kaivamaan kauden mahdollistamiseksi. Summa summarum menestys ei ollut seurausta sen paremmin lajin suuresta harrastajamäärästä, lajiliiton tavoitteellisesta kasvatustyöstä kuin valtakunnallisen huippu-urheilun tukijärjestelmän toimivuudestakaan. Menestyksen tekivät joukko yksilöjä, joille geeniarpajaiset, kova luonne ja ankara uurastus olivat luoneet siihen edellytykset.

Olympiakomitean puheet talvilajien menestymättömyyden ratkaisemisesta valmennusjärjestelmän parantamisen, lajien välisen yhteistyön lisäämisen ja huippu-urheilun johtajuuden yhtenäistämisen kautta ovat retoriikkaa ja vievät keskustelun harhaan. Olympiamitaleissa on kyse poikkeuksellisin ominaisuuksin varustetuista huippuyksilöistä ja tarvittavien resurssien keskittämisestä heidän valmentautumiseensa. Byrokraattivetoisia valmennusjärjestelmiä ja harrastajamassoja ei tarvita. Suuri harrastajamäärä toki lisää huippujen esiintymisen todennäköisyyttä, mutta sopivin ominaisuuksin varustettuja yksilöjä voi löytyä hyvinkin pienistä populaatioista, suomalaiset hopeasoutajat tästä loistavana esimerkkinä.

Ei pidä sotkea resursseja ja valmennusjärjestelmää keskenään. Hyvin hoidettu valmennusjärjestelmä kyllä toimii resurssina, mutta olympiakulta on mahdollista voittaa, vaikka lajilla ei olisi maassa edes kansallista liittoa, valmennusjärjestelmästä puhumattakaan. Otetaanpa Vancouverista kaksi esimerkkiä: puolalainen hiihtäjä Justyna Kowalczyk ja tshekkiläinen luistelija Martina Sablikova. Varsinkin Kowalczykillä on käytössään loistavat resurssit, mutta hän harjoittelee ja urheilee pitkälti Puolan hiihtoliitosta täysin riippumatta. Kowalczykin vauhti ei myöskään ole seurausta puolalaisten maastohiihtotraditioiden vahvuudesta tai lajin suurista harrastajamassoista, sillä näitä kumpiakaan ei ole. Sablikova taas tulee maasta, jossa ei käsittääkseni ole edes 400 metrin ulkoluistelurataa, sisähallista puhumattakaan, eikä minkäänlaisia pikaluistelun menestystraditioita. Kaikesta edellämainitusta huolimatta nämä naiset ottivat Vancouverissa kahdestaan kolme kultaa, yhden hopean ja kaksi pronssia, eli enemmän kuin koko Suomen joukkue yhteensä.

Katsotaanpa Suomen talviolympialaisten menestystilastoja. Salt Lake Cityssä 2002 Suomi otti neljä kultaa, joista Samppa Lajunen vastasi kolmesta (joukkuekisassa toki kolmen muun kanssa). Naganosta 1998 tuli kaksitoista mitalia, joista Mika Myllylä oli tuomassa kolmea, Jani Soininen ja Samppa Lajunen kahta kumpikin. Lillehammerin 1994 kuudesta mitalista Myllylä toi kaksi kaksi henkilökohtaista ja viestipronssin, Marja-Liisa Kirvesniemi kaksi henkilökohtaista pronssia. 1992 Albertvillestä Toni Nieminen toi kolme ja Marjut Lukkarinen (nyk. Rolig) kaksi. Jos poistettaisiin nimet Lajunen, Myllylä, Soininen, Kirvesniemi, Nieminen ja Lukkarinen Suomen olympiahistoriasta, tilastot näyttäisivät aika synkeiltä. Jos näiden kuuden yksilön panos otettaisiin pois, vuosien 1992-2006 viisien olympialaisten 41 mitalin kokonaissaldosta katoaisi kaksikymmentä.

Pointti on, että huippu-urheilussa on kyse resurssien keskittämisestä poikkeusyksilöille. Ne kulta-ajat, jolloin pieni Suomi teki väestöpohjaansa nähden käsittämätöntä tulosta olympialaisissa, sijoittuivat toisenlaiseen maailmaan ja aikaan vuosikymmeniä sitten. Meidän on enää turha yrittää kilpailla väkirikkaampia kansakuntia vastaan yleismenestyksen saralla. 4.8-miljoonainen Norja on talviurheilussa säännön vahvistava poikkeus, pieni kansakunta, joka menestyy lähes lajissa kuin lajissa, mutta heillä sekä resurssit, asiantuntemus että menestystraditiot ovatkin aivan omaa luokkaansa.

Suomen kahdentoista mitalin tavoite olisi periaatteessa ollut mahdollista täyttää kolmella tai neljällä urheilijalla. Talven 2001 kunnossaan (heh heh) suomalaiset mieshiihtäjät esimerkiksi olisivat olleet mitaleilla kaikilla matkoilla. Ampumahiihdossa, pikaluistelussa, alppihiihdossa ja short trackissa yksi hirmuiskussa oleva urheilija voi ottaa kolme, jopa neljäkin henkilökohtaista mitalia.

Huippu-urheilu ei ole demokraattista. Monissa lajeissa geeniperimä asettaa menestyssaumoille niin tiukat rajat, että jo varsin nuorista voitaisiin osoittaa ne harvat, joilla on mahdollista kansainväliseen huippumenestykseen. Aikanaan DDR:ssä kehitettiin tämä kykyjenetsintäjärjestelmä huippuunsa, ja valmennus kohdistettiin niihin, joissa sillä oli parhaat todennäköisyydet tuottaa huipputulosta.

Karu tosiasia on, että vapaassa yhteiskuntajärjestelmässä on melko lailla sattumanvaraista, ketkä päätyvät tiettyjä urheilulajeja harrastamaan. Keskuudessamme kulkee monia sellaisia, joilla olisi ollut paremmat edellytykset menestyä maastohiihdossa kuin esimerkiksi Aino-Kaisa Saarisella tai Virpi Kuitusella, mutta he joko päätyivät muihin lajeihin tai eivät missään vaiheessa edes osallistuneet organisoituun kilpa-urheilutoimintaan.

Ihmisistä vain hyvin pienellä osalla, todennäköisesti vain muutamalla prosentilla, on sellainen geeniperimä, mikä mahdollistaa esimerkiksi maastohiihdon huippumenestyksen vaatiman maksimaalisen hapenottokyvyn saavuttamisen. Tästäkään pienestä joukosta suurin osa ei koskaan hiihdä ensimmäistäkään kilpailua, koska eivät yksinkertaisesti ole lajin kanssa minkäänlaisissa tekemisissä. Aina välillä seurojen jäsenhankinta sattuman kaupalla saa haaviinsa Saarisen ja Kuitusen kaltaisia kykyjä, mutta suurin osa potentiaalista valuu muualle tai jää kokonaan käyttämättä. Tässä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä tai väärääkään, onhan elämässä suurimmaksi osaksi kyse jostain aivan muusta kuin kilpaurheilusta.

Huippu-urheilussa on kyse näiden poikkeusyksilöiden löytämisestä ja vuosikausien suunnitelmallisesta jalostamisesta kohti suorituskykynsä maksimia. Huippu-urheilun liittymäkohdat harrastajamassoihin, yleisen liikuntakulttuurin tasoon ja kansanterveyteen ovat parhaimmillaankin vain ohuita ja epäsuoria, useimmmiten täysin olemattomia.

Huippu-urheilu on kovaa, kylmää ja laskelmoivaa toimintaa, jossa yksilön arvo on täysin sidoksissa niihin ominaisuuksiin, joita kilpailusuorituksessa tarvitaan. Yhteiskunnallista hyväntekijää siitä on turha yrittää tehdä, koska siinä lähtökohtaisesti on kyse jostain aivan muusta, poikkeusyksilöiden jalostamisesta tietyssä kapeassa asiassa (=urheilulaji) paremmaksi kuin muiden maiden (tai seurojen) samaan kapeaan asiaan erikoistuneet poikkeusyksilöt. Se, että huippu-urheilu viihteen muotona saattaa puhutella ja tuottaa mielihyvää myös suurelle joukolle muita ihmisiä, ei muuta tätä tosiasiaa.

Neljä klikkausta Mannerheimiin

2010-02-08T22:46:00.002+02:00

Wikipediaa paljon käyttävät ovat varmaan törmänneet englanninkieliseen "peliin", jossa tarkoituksena on edetä maksimissaan viidellä klikkauksella mistä tahansa artikkelista(eli otetaan vasemmalta sivupalkista alkuun "Random article") Adolf Hitleriin. Oman kokemukseni pohjalta homma toimii englanninkielisessä Wikipediassa pomminvarmasti.

Pari esimerkkiä (sanat ovat Wikipedia-artikkelien otsikoita):

Premenstrual syndrome [click] Bipolar disorder [click] Suicide [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta)

Kimi Räikkönen [click] Fédération Internationale de l'Automobile [click] Max Mosley [click] Oswald Mosley [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)

Moomin [click] Finland [click] Continuation War [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta]

Social constructivism [click] Lev Vygotsky [click] Soviet Union [click] Nazi Germany [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)

Kun Wikipedian sisäisiä linkkejä artikkeleihin jatkuvasti lisäillään, alkaa tuntua siltä, että pelin nimeä pitäisi muuttaa muotoon "Four clicks to Hitler". Tietystä ilmiöstä tai henkilöstä pääsee yleensä tietyn maan artikkeliin, josta taas on lyhyt matka Saksaan, missä Hitler lymyää.

Millaisen pelin voisi kehittää suomenkielisessä Wikipediassa? Kokeillaanpa Mannerheimilla ja "satunnainen artikkeli" -toiminnolla:

Kreikan periferiat [klik] Kreikka [klik] Valtionpäämies [klik] Valtionhoitaja [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)

'auhelawa [klik] Maakunta (ohjattu sivulta Provinssi) [klik] Varsinais-Suomi [klik] Masku [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)

Francisco Chimoio [klik] Arkkipiispa [klik] Suomi [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim

Neljällä, jopa kolmella klikkauksella mistä tahansa Mannerheimiin näyttäisi toimivan, ei siis järin haastavaa. Lisätään kerrointa, entäpä Timo T.A. Mikkonen:

Hey Jude [klik] Paul McCartney [klik] Live 8 [klik] George Michael [klik] Last Christmas [klik] Timo T.A. Mikkonen (viisi klikkausta, Timo T.A. levytti Last Christmasin 1989 levylleen Joulusydän!)

Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja [klik] Majuri [klik] Timo T.A. Mikkonen (sotilaallisen jämäkät kaksi klikkausta)

Kokeillaanpa vielä Timo T.A.:lla yksi täsmähaku:

Feminismi [klik] Minna Canth [klik] Nuorsuomalainen Puolue [klik] P.E. Svinhufvud [klik] Mäntsälän kapina [klik] Mäntsälä [klik] Timo T.A. Mikkonen (kuusi klikkausta).

Kyllä on naisaate kaukana Mikkosesta. Kuusi klikkausta on paljon, kokeilkaapa vaikkapa niin, että otatte kaksi satunnaista mieleenne tulevaa, toisistaan mahdollisimman irrallista juttua ja kokeilette löytää niitä yhdistävät artikkelimättäät. Esimerkiksi näin:

Urho Kekkonen [klik] Helsinki [klik] Helsingin Jäähalli [klik] Motörhead (vain kolme klikkausta Urkista Lemmyyn!)

Koko homma on tietysti muunnelma ja sovellus Six Degrees of Separation -teesistä, jonka mukaan kuka tahansa maapallolla elävä ihminen on maksimissaan kuuden askeleen päässä kenestä tahansa toisesta maapallolla elävästä ihmisestä. Minä tunnen jonkun (ensimmäinen askel), joka tuntee jonkun (toinen askel), joka tuntee jonkun (kolmas askel), joka tuntee jonkun (neljäs askel), joka tuntee jonkun (viides askel), joka tuntee Barack Obaman/Madonnan/paavin/Charles Mansonin/Sarah Youngin etc. Useimmiten ketjun loppuun pääsee jo kahdella, kolmella tai neljällä askeleella.

Olen joskus lähestynyt Suomen poliittista historiaa tällä ajatuksella, jolloin tuloksena on aina oivallus siitä, kuinka pienet piirit meillä ovatkaan. Ajatusta voi huoletta soveltaa koko itsenäisyyden aikaan. Vielä nykyeduskunnastakin johtaa yhden askeleen ketju keneen tahansa suomalaisessa politiikassa 1900-luvulla vaikuttaneeseen, ja politiikan kautta taas aukeaa valtava määrä kontakteja muualle yhteiskuntaan. Ajatelkaapa vaikka Mauri Pekkarista, Erkki Tuomiojaa, Paavo Väyrystä, Ilkka Kanervaa ja Pertti Salolaista tällaisina inhimillisinä solmukohtina.

Norsunluutorni päivystää

2010-02-03T11:20:00.002+02:00

(kolumni Turun Sanomissa tänään 3.2.2010)

Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.

Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.

Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.

Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.

Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.

Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.

Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.

Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.

Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.

Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.

Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.

Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?

Olethan lähelläin tään viimeisen tanssin

2010-01-25T23:14:00.005+02:00

Ja lisää väkivaltaa, nyt ihan dokumentoitua ja yhteisesti sovituin kriteerein tilastoitua.

Minulla on hienoja muistoja 1970-luvun lopulta ja 1980-luvun alusta, kun naapurin Veijo vei meitä poikia Kupittaalle katsomaan Tepsin pelejä: Reijo Leppänen, Martti Jarkko, Timo Nummelin, Jorma Valtonen, Juhani Tamminen, Håkan Hjerpe ja niin edespäin. Runkosarjassa ja pistepörssissä meni aina tepsiläisillä pirun hyvin, mutta mainoslause "Kulta on värimme" jäi toteutumatta. Vasta 1989 napsahti kohdalle, mutta tuolloin kehissä olivat jo uudet miehet. Tuosta alkoi kultainen kausi 1989-2001, jonka aikana lajin asema Suomessa muuttui kansainvälisen menestyksen myötä aivan toiseksi. Turussakin meininki muuttui aika lailla siitä, mitä se joskus Kupittaan katetun tekojääradan seisomakatsomossa oli.

Lähtemättömällä tavalla mieleeni tuolta ajalta ennen Jortikkaa (valmentajana) ja Jursinovia on jäänyt eräs syksyinen farssiksi kääntynyt ottelu TPS:n ja HIFK:in välillä. Hommasta kehkeytyi oikein NHL-tyylinen "bench-clearing brawl", jollaista en ollut koskaan aikaisemmin livenä paikan päällä nähnyt (enkä kyllä muistaakseni sen jälkeenkään). Peli oli keskeytyksissä ties kuinka kauan äijien mätkiessä kaukalossa toisiaan ja yleisö hurrasi (ainakin seisomakatsomossa).

Jälkeenpäin olen koettanut muistella, milloin tuo peli pelattiin, mutta edes vuotta en pystynyt rekonstruoimaan. Googlesta tai Wikipediastakaan ei ollut apua. Jatkoaika.com:in keskusteluista löysin sitten joitain tiedonjyväsiä, mutta kovin selkeätä kuvaa tapahtumista tai niiden täsmällistä ajankohtaa vuotta lukuunottamatta en onnistunut sieltäkään löytämään.

Olin tuossa muutamana päivänä Turun yliopiston vanhojen sanomalehtien lukusalissa lueskelemassa vähän vanhoja juttuja, ja kun asia mieleeni muistui, tilasin itselleni syksyn 1981 Turun Sanomat, joista totuus sitten pienen selailun jälkeen löytyikin. Legendaariset hetken koettiin sunnuntaina 25. lokakuuta vuonna 1981. Tässä TS:n tunnetusti näissä matseissa puolueettoman urheilutoimituksen (Erkki Liesmäki) näkemys tapahtuneesta, turkulaisen kiekkojournalismin ehdottomia helmiä alallaan! Ylöspano oli poikkeuksellinen, kuva koko sivun leveydeltä dramaattisesti tummalla pohjalla valkoisena otsikoituna ja kolmiosaisella ingressillä. Ottelutilastot mahtuivat vasta seuraavalle sivulle. Näin se homma meni:

TÄMÄ OLI HIFK:N JULMAA TAKTIIKKAA

Jarkko kuumaksi ja ULOS!

* Tästä alkoi hulinat. HIFK on onnistunut Martti Jarkon hiillostamisessa. Jarkko on suistanut Anssi Melametsän (numero 9) jäänpintaan. HIFK:n tappelijat Heikki Riihiranta (5) ja Carey Wilson (16) ovat syöksyneet vaihtoaitiosta jäälle paljain nyrkein löylyttämään Jarkkoa! Riihiranta on kolme sekuntia Wilsonia nopeampi. Myös Pertti Lehtonen (23) ja vaihtoaitiosta tullut Arto Jokinen (22) ryntäävät tilanteeseen. Timo Nummelin (3) yrittää vielä pysäyttää Riihiranta.

* Kun kiekkoliigan huippuottelua TPS:n ja HIFK:n välillä on pelattu nelisentoista minuuttia, Kupittaan loppuunmyydyssä hallissa räjähtää. HIFK:n kova poika Anssi Melametsä taklaa jälleen konnamaisesti poikittaisella mailalla isäntien taiturimaista Martti Jarkkoa..

* Jarkko purauttaa varjostajansa niskastaan jäänpintaan. Sitten miehen ajatus sumenee. Jarkko potkaisee HIFK:n vaihtoaition edessä jäässä makaavaa Melametsää selkään. Hulina alkaa. Heikki Riihiranta ja kanadalainen Carey Wilson ryntäävät ensimmäisinä vaihtoaitiosta kurittamaan paljain nyrkein Jarkkoa..

* Riihiranta ja Wilson lyövät silmittömästi Jarkkoa, joka suojautuu. Pelaajaröykkiö laajenee. HIFK vaihtoaitio on jo tyhjä. Myös TPS:n pelaajat syöksyvät jäälle puolustamaan Jarkkoa. Nujakointi jatkuu minuuttikaupalla.

Kun porilainen päätuomari Pertti Juhola ja linjamiehet Veikko Ukkonen ja Johannes Karttunen saavat tappelun päättymään ja joukkueet vihdoin vaihtoaitioon, seuraa tuomionjulistaminen: Heikki Riihiranta, pelirangaistus käytöksestä, ulos, Antero Lehtonen, pelirangaistus käytöksestä, ulos, Martti Jarkko, ottelurangaistus, ulos, Carey Wilson, ottelurangaistus, ulos, Heikki Leime, ottelurangaistus, ulos..

* HIFK:n peli sikamaista

Ennen nujakkaa TPS pelasi taiturimaista peliä, teki kaksi maalia ja johti 2-1 HIFK:n tehtyä juuri ennen hulinointia kavennusmaalin. HIFK yritti pistää taitavat liigajohtajat kuriin sikamaisella pelityylillä, mutta sortui lopulta omaan taktiikkaansa. Jarkko saatiin ulos jäältä, mutta se ei helsinkiläisiä pelastanut!

TPS sai kalabaliikin jälkeen ensimmäiseksi rivinsä kootuksi, teki taidokkaasti jo kolmannen maalin. Kun Simo Saarinen erän lopulla sivalsi vielä Reijo Leppästä kasvoihin ja Matti Forss kampesi Seppo Suoraniemeltä jalat alta ja Juhola marssittaa miehet jäähyaitioon, kortit olivat TPS:n kädessä.

Håkan Hjerpe ratkaisi heti toisen erän alkajaisiksi lopullisesti pelin napauttamalla turkulaisten 4-1 johtomaalin. TPS:n peli sujui toisessa erässäkin kuin unelma, vaikka HIFK jatkoi rikollista peliään. Päätöserä on enää TPS:n loisteliasta taiturointia jäällä: huikean tahdon 6-1 riemuvoitto väärästä kovuudesta.

* Menetin malttini

Vaikka Martti Jarkon temppu ensimmäisessä erässä oli törkeätä luokkaa, voi potkun ymmärtää, sillä Jarkko sai jatkuvasti maistaa helsinkiläisten mailasta ja kuunnella punapaitojen solvauksia. Jo alkuverryttelyssä konnamainen Arto Jokinen kävi soittamassa Jarkolle suutaan ja lupaamassa lämmintä peliä.

Jarkolle, Wilsonille ja Riihirannalle on tulossa rötöksistään myös pelikielto. Kuinka pitkä sen päättää tämän viikon aikana liigan kurinpitovaliokunta. Potkusta on tältä kaudelta jo ennakkotapaus: Tapio Flinck, Ässät, joka odottelee yhä tuomiota.

Jarkko siirtyi ulosajon jälkeen lehtereille seuraamaan ottelun loppua. Nyt jo rauhoittuneena Jarkko kertaili avauserän neljännentoista peliminuutin tapahtumia:

- Näin silmänurkasta, että Melametsä ryntää maila tanassa päälle. Kiepsautin miehen nurin ja sitten potkaisin. Ei se mikään kova potku ollut, mutta potku kumminkin. En pystynyt enää hillitsemään itseäni, sillä helsinkiläiset harrastivat melkoista hakkuuta koko ajan, tilitti Jarkko pettyneenä.

- Voi, voi! Äitini tuli ensimmäisen kerran Tampereelta asti katsomaan peliäni ja minä lennän suihkuun!

* HIFK puolustautui!

Kuten arvata saattoi, Kupittaan hallin pukusuojassa käytiin värikäs ja mielenkiintoinen lehdistötilaisuus, johon ottelun porilainen päätuomari Pertti Juhola kutsuttiin mukaan. Juhola aloitti:

- Saattaa olla, että pieniä käyttäytymisrangaistuksia jäi hässäkässä puhaltamatta, mutta eiköhän pääpukareita rangaistu. Jarkkoa rangaistiin potkusta, Wilsonia ja Leimettä tappelusta. Lehtonen ja Riihiranta ryntäsivät ensimmäisinä miehinä aitiosta nujakkaan mukaan, tilitti Juhola.

- Minun kohdallani tuomaristo teki selvän virheen, sillä jäälle ryntäsi etunenässä punapaitainen 22 (Arto Jokinen), enkä suinkaan minä. Oikea numero, mutta väärä mies. Mielestäni hävisimme hässäkässä yhden ottelurangaistuksen, arvioi puolestaan Antero Lehtonen.

Helsingin IFK:n miehet, valmentaja Kai Matalamäki ja joukkueenjohtaja Frank Moberg ryhtyivät taitavasti puolustamaan omiaan. Matalamäellä oli jopa otsaa väittää, että vasta Jarkon temppu suututti heidät aggressiiviseen peliin, vaikka punapaidat pelasivat alusta alkaen sikamaisesti.

- Emme me suinkaan lähteneet Jarkon kenttää mitenkään hiillostamaan. Kova peli lähti käyntiin Jarkon erittäin törkeästä potkusta, jollaista emme ole ikinä kiekkokentillä nähneet, Moberg ja Matalamäki yrittivät yhteistuumin selitellä.

TPS:n valmentaja Juhani Wahlsten:

- Vaikka voitto tuli, parasta oli se, että peli loppui ja saimme miehet jäältä pois. Ymmärrän kyllä kovan pelin, vaikkei se kuulukaan TPS:n tyyliin, mutta tällaista vastustajan tahallista vahingoittamista en hyväksy! Tällä HIFK:n ilmeellä ei kiekkoa viedä eteenpäin, jyrisi vuorostaan Wahlsten.

* TPS pelaa vapautuneesti

Kaiken kaikkiaan siis varsin värikäs ilta. Itse pelissä TPS osoitti olevansa mahtavassa vireessä. Peli kulkee juuri nyt koko porukalta vapautuneesti.

Maalissa Jim Bedard teki takuutyötä ja pohjusti torjunnoillaan TPS:n alkukauden yhdeksännen peräkkäisen tappiottoman pelin, joka on ennätys alallaan SM-liigassa.

Vaikka Jarkko joutui suihkuun, ykköskenttä värkkäsi taidokkaasti maaleja. Reijo Leppänen jatkaa hurjaa pistetehtailua tehopörssin kärkimiehenä. Nyt tilille merkittiin neljä maalisyöttöä!

Hannu Virta, Timo Nummelin ja Seppo Suoraniemi pelasivat puolustajina kerta kaikkiaan mainiosti. Myös Seppo Repo intoutui melkoisiin bravuuritemppuihin "ammattilaiskentässä" Juhani Tamminen ja Antero Lehtonen (ennen kuin joutui ulos) ympärillään.

HIFK:n parhaat pelaajat olivat taitava keskushyökkääjä Matti Forss ja maalivahti Hannu Lassila. Arto Jokinen, Anssi Melametsä ja jopa Raimo Hirvonen olivat pahimmat gangsteripelaajat ulosajettujen Carey Wilsonin ja Heikki Riihirannan ohella.

No, kerrankin päävalmentaja Kalevi Nummisella pitäisi olla "kovuutta" ryhmässään, sillä Hirvonen ja Melametsä nousevat huomenna Prahan koneeseen: onnea matkaan!

Pertti Juholalla oli päätuomarina hikinen ilta, mutta hyvin Juhola hommansa hoiti ja pystyi tappelun jälkeen pitämään ohjat käsissään: hyvä esitys.

ERKKI LIESMÄKI

TPS - HIFK 6-1 (3-1, 2-0, 1-0)

* 1. erä: 3.33 Jarkko (Leppänen) 1-0, 3.54 Tamminen (Leppänen) 2-0, Helkearo (Forss, Hirvonen) 2-1, 18.53 Suoraniemi (Leppänen) 3-1

* 2. erä: 1.13 Hjerpe (H. Virta) 4-1, 4.30 Tutti (Aho) 5-1.

* 3. erä: 5.10 Suoraniemi (Leppänen, Aho) 6-1.

* Jäähyt: TPS 3 x 2 min ja Jarkko ottelurangaistus, Leime ottelurangaistus,Lehtonen 2 ja 2 min ja 10 min. HIFK 7 x 2 min ja Wilson ottelurangaistus, Riihiranta 2 ja 2 min ja 10 min.

* Päätuomari: Pertti Juhola, hyvä.

* Yleisöä: 5000

Väkivaltainen Suomi?

2010-01-16T13:56:00.005+02:00

Sellon murhien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa on keskustelu paljon joukkumurhien syistä, ja vallitsevana trendinä tuntuu olevan syyttää suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuutta. Toimijana tässä kulttuurissa esiintyy ennen kaikkea suomalainen mies, jonka patoutumat, estot, turhautumat ja kunnian tarve purkautuvat väkivaltana, kun ei rakentavampia ratkaisumalleja ole tarjolla.

Huolimatta siitä, että edellinen kirjoitukseni käsitteli suomalaista väkivaltaa, en tunnista kuvaa, en kokemani, en näkemäni, en kuulemani, en tietämäni, enkä lukemani perusteella. Minua häiritsee keskustelussa kilpailu erilaisilla luvuilla ja numeroilla, joiden lähteet ja laskentaperusteet ovat hyvin hämäriä ja kyseenalaisia. 12.1. Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö esitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla tervetulleen puheenvuoron, jossa hän pyrki osoittamaan liioitelluksi käsitykset Suomesta ns. itäeurooppalaisen väkivaltakulttuurin maana.

Töttö käytti lähteenään oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkoraporttia 12/2009. Sen tietojen mukaan Euroopan maat jakautuivat väkivallan suhteen kolmeen ryhmään. Vertailukohtana Töttö käytti Saksaa, Euroopan vähiten väkivaltaista maata, jossa aikavälillä 2003-2007 surmattiin vuodesssa 0,6 naista ja 0,7 miestä sataatuhatta henkeä kohti.

Väkivaltaisimmassa ryhmässä oli yksin Venäjä, jossa surmattiin vuosittain sataatuhatta henkeä kohden 12 naista ja 43 miestä, eli 20 ja 60 kertaa enemmän kuin Saksassa.

Keskiryhmässä olivat Ukraina, Valko-Venäjä, Latvia, Viro, Liettua ja Moldova. Ryhmän mediaaniarvona oli 5 surmattua naista (8xSaksa) ja 15 miestä (21xSaksa) sataatuhatta asukasta kohti.

Kolmannessa ryhmässä olivat kaikki loput 29 Euroopan maata, mukana Suomi, jossa luvut olivat naisilla 1,2 ja miehillä 3,2. Ryhmän keskiarvot olivat 1,0 ja 2,0, eli jonkin verran Suomea pienemmät. Siltä näkökulmalta Suomen luvut kyllä ovat isoja, että päästääkseen tähän keskiarvoon suomalaisten olisi vähennettävä surmatöitään vuodessa naisten osalta 17 prosenttia ja miesten osalta 38 prosenttia, eli tapettava vuosittain 10 naista ja 60 miestä vähemmän. Tästä huolimatta Suomesta ei näiden tilastojen valossa voi puhua itäeurooppalaisen (sen paremmin maantieteellisesti kuin poliittisesti määriteltynäkään) väkivaltakulttuurin maana ainakaan henkirikosten osalta.

Toisin kuin joidenkin Suomen läpikotaista väkivaltaisuutta alleviivaavien keskustelijoiden puheenvuoroista voisi päätellä, verityöt eivät myöskään jakaannu tasaisesti koko yhteiskuntaan ja maahan. Jos olet Kainuussa asuva alkoholin väärinkäyttäjä, todennäköisyytesi joutua henkirikoksen uhriksi nousee hyvinkin venäläisiin lukemiin. Toisaalta Helsingin kantakaupungissa asuvan korkeastikoulutetun ja terveitä elämäntapoja noudattavan ihmisen osalla mahdollisuus on häviävän pieni.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksessa 11/2009 käsitellään naisiin kohdistuvaa henkirikollisuutta. Siinä todetaan mm. seuraavat asiat:

* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on kuluvalla vuosikymmenellä ollut selvässä laskussa

* aikuisiin naisiin kohdistuvat henkirikokset liittyvät läheisesti osapuolten
keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Vuosina 2002–2007 rikoksista 53 prosentissa kumpikin osapuolista oli rikoshetkellä alkoholihumalassa ja 55 prosentissa päihteiden vaikutuksen alainen.

* alkoholin väärinkäyttäjiä aikuisista naisuhreista oli 40 % ja heidän surmaajistaan 44 %.

* naisten henkirikoskuolleisuus ei kohdistu tasaisesti tai satunnaisesti eri väestöryhmiin, vaan kasaantuu sosiaalisesti huono-osaisiin, työelämästä syrjäytyneisiin ryhmiin. Työttömien naisten riski joutua surmatuksi on moninkertainen verrattuna työllisiin.

* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin yhdenneksitoista korkein, kun miesten kuolleisuus on unionin seitsemänneksi korkein.

* ajanjaksolla 2002-2007 henkirikoksen uhreista joutuneista miehistä 65 prosenttia oli päihteiden väärinkäyttäjiä

* niin naisiin kuin miehiinkin kohdistuva henkirikollisuus on tällä hetkellä selvästi sosiaalisesti eriytynyttä ja keskittyy työelämän ulkopuolella olevaan
työikäiseen väestöön.

Näiden tietojen perusteella suomalaisen henkirikollisuuden ylivoimaisesti tyypillisimpänä motiivina näyttäisi olevan alkoholiongelmaan yhdistynyt sosiaalinen syrjäytyneisyys, ei mikään erityinen "suomalainen väkivallan kulttuuri". Esimerkiksi Stakesin erikoistutkija Esa Österberg on arvioinut erojen Suomen ja muiden pohjoismaiden väkivaltarikollisuuden välillä selittyvän lähes kokonaisuudessaan erilaisilla alkoholinkäyttötavoilla. Kännissä ja/tai aineissa olevien tekijöiden motiiveja ei mielestäni kannata lähteä liikaa psykologisoimaan.

Tilastotietojen valossa henkirikollisuutta saataisiin vähennetyksi yksinkertaisesti ehkäisemällä ihmisten syrjäytymistä ja ajautumista päihteiden väärinkäyttäjäksi. Tämän tehtävän haasteellisuudessa, varsinkin alkoholismin vähentämisessä, suomalainen kulttuuri varmasti on haasteellisempi kuin moni muu Euroopassa. Takaisin lähtöruutuun: miksi Jeppe ja Jenna juovat? Rupesivatko he juomaan saatuaan kenkää työpaikalta, ja vai olivatko lähtöpassit seurausta ryyppäämisen aiheuttamasta työkyvyn alenemisesta? Hakevatko he alkoholista jonkinlaista ratkaisua ongelmiinsa, vai onko kyse pyyhkeen kehään heittämisestä ja kemiallisesta todellisuuspaosta? Onko asialle tehtävissä mitään?

Tämän päivän Hesarin yleisönosastossa psykoterapeutti ja filosofian tohtori Mikael Saarinen vastaa Tötölle kirjoituksessaan "Suomessa vahvat perinteet erilaisille väkivallan muodoille". Lähdettä mainitsematta Saarinen kirjoittaa, että "Suomessa joka kuudes minuutti joku kokee perheessä väkivaltaa, ja 250 naista pahoinpidellään joka päivä". Vuositasolle muutettuna Saarisen luvut ovat melkoisia: 88.000 perheessä väkivaltaa kokenutta ja 91.000 pahoinpideltyä naista.

Saarinen ei esitä, kuinka paljon ryhmissä on päällekkäisyyttä, mutta hirveitä lukuja joka tapauksessa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että poliisin tietoon tulleesta väkivaltarikollisuudesta 63 prosenttia on perheen ulkopuolella tapahtuvaa miehen toiseen mieheen kohdistamaa (perheväkivaltaa 12 %), eli sellaista, joka jää Saarisen lukujen ulkopuolelle. Jos kaiken rikollisuuden jako noudattaisi samaa prosenttia ja otettaisin Saarisen luku lähtökohdaksi, tarkoittaisi se, että vuodessa 460.000 miestä joutuisi toisen miehen väkivallan uhriksi.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos myöntää, että muissa väkivaltarikoksissa kuin henkirikosissa pääosa rikoksista jää tulematta ilmi. Todellisia määriä on pyritty arvioimaan kansallisten uhritutkimusten avulla. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitosten näihin tutkimuksiin perustuvan raportin (1/2007) mukaan vuonna 2006 suomalaisista 9,4 prosenttia joutui väkivallan tai uhkailun kohteeksi.Fyysistä väkivaltaa oli kokenut 5,3 prosenttia suomalaisista eli noin 280.000 ihmistä. Poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta 2000-luvulla (vuosikymmenellä) vuosittain n. 30.000 oli pahoinpitelyjä ja 2.200 törkeitä pahoinpitelyjä.

Suomalaisessa henkirikollisuudessa pääosa tapauksista liittyy keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 2002–2007 71 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 85 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. 2000-luvulla henkirikoksia tehneiden määrä pyöri vuositasolla 130-150:n tietämillä. Jos vaikka laskettaisiin yhteen kymmenen vuoden aikana henkirikoskia tekevät, tämä porukka edustaa koko väestöstä vajaata kolmea promillen kymmenesosaa. Yhtä tappajaa kohti katuja kuluttaa 3500 muuta suomalaista. Voiko henkirikollisiin nojautuen lausua mitään yleispätevää suomalaisesta yhteiskunnasta tai kulttuurista?

Kenen etuja palvelee erilaisten lähteiltään, määritelmiltään ja tieteellisyydeltään täysin hämärien valtavan suurten lukemien jatkuva toistaminen julkisuudessa? Mihin lopulta pyritään esimerkiksi viime viikkojen puheilla suomalaisten miesten vinksahtaneista kunniakäsityksistä ja sisäsyntyisestä väkivaltaisuudesta? Saadaanko tällaisella kauhistelulla ja kansallisella itseruoskinnalla puututtua ongelmien todellisiin syihin ja sitä kautta vähennetyksi väkivaltaa Suomessa?

Kovia kohtaloita

2010-01-14T13:00:00.001+02:00

Katsokaapa allaolevia hautakiviä.

Alemmasta kivestä en onnistunut saamaan ihan tarkkaa kuvaa, joten kerrataan selvyyden vuoksi, mitä siinä lukee:

HUHTALA
NIKOLAI VILHELM

* 8.12.1916 + 31.8.1944

OLIT SANKARI,
TAISTELIJA JALO.
FASCISTIEN KUULISTA
SAMMUI SYÖMESI PALO

Kun katsotte tarkkaan, huomaatte vielä, että nimen yläpuolelta löytyvät päällekkäin kommunismin symboli punatähti sekä Neuvostoliiton sirppi ja vasara. En voi väittää, että yhtä erikoista hautakiveä olisi tullut vastaan.

Molemmat kivet löytyvät Turun pohjoisen kaupunginosan Paattisten, joka vielä kivien pystyttämisen aikaan oli oma kuntansa, hautausmaalta. Ylempi Eenokki Huhtalan ristinmuotoinen kivi löytyy sankarihaudan puolikaaresta muiden kaatuneiden paattislaisten kanssa. Nikolain kivi taas sijaitsee normaalissa hautarivistössä viitisenkymmentä metriä itään kohti Vähäjokea.

Nikolai Huhtala oli paattisten metsäkaartilaisia, jotka viettivät koko jatkosodan ajan Tortinmäen ja Yläneen välisissä metsissä. Hän oli talvisodan veteraani, joka palvelukseenastumismääräyksen kesällä 1941 vastaanotettuaan ilmoitti saaneensa sotimisesta tarpeekseen jo edellisellä kerralla.

Metsäkaartilaiset kävivät poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiä kolmen vuoden ajan. Piileskelijät saivat apua ruuan ja vaatteiden muodossa samalla seudulla asuneilta sukulaisiltaan, joita poliisit kävivät tasaisin väliajoin ahdistelemassa. Kiinnijääminen oli lähellä monta kertaa, mutta aina elokuun viimeiseen päivään 1944 saakka metsäkaartilaiset onnistuivat välttelemään virkavaltaa.

Tuolloin asiasta vinkin saanut poliisipartio yhytti kaksi rintamakarkuria näiden ollessa käymässä Huhtalan kotona. Toinen antautui suosiolla kiinniotettavaksi, mutta Nikolai Huhtala karkasi ikkunan kautta pihalle ja lähti juoksemaan pellon poikki kohti metsää. Kun hän ei noudattanut pysäytymiskäskyjä, toinen poliiseista, nuorehko helsinkiläislähtöinen konstaapeli, ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Huhtala sai juostessaan selkäpuolelle osuman useammasta luodista ja kuoli välittömästi. Aselepo astui Suomen ja Neuvostoliiton välillä voimaan neljä päivää myöhemmin, 4.9. aamulla.

Eenokki Huhtala, jonka risti siis ylemmässä kuvassa näkyy, oli poliisin surmaaman Nikolain pikkuveli, syntynyt 8.1.1924. Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta ensimmäisessä joukkueessa ja kaatui Antreassa 27.6.1944. Kesällä 1944 tuli Huhtalaan siis kaksi luonteeltaan hyvin erilaista suruviestiä. Ensimmäisessä kerrottiin 20-vuotiaan Eenokin sankarikuolemasta kannaksen teräsmyrskyssä, kahta kuukautta myöhemmin tulleessa taas hänen isänmaan petturiksi ryhtyneen 27-vuotiaan isoveljensä koruttomasta lopusta. Tai mitään viestiä ei tarvinnut toimittaa, koska omaiset olivat paikan päällä todistamassa tapahtunutta.

Sodan jälkeen Nikolain tapauksesta tehtiin poliisitutkinta ja ampunutta poliisia vastaan nostettiin syyte. Jonkinlainen tuomio annettiin, joskaan minulla ei ole asiasta tarkempia tietoja. Hautakiven valitsi ja sen tekstin suunnittelivat turkulaisen työväenyhdistyksen aktiivit, joissa oli monia vuoden 1918 punaisia veteraaneja. Työväenyhdistys myös rahoitti kiven hankinnan järjestämällään keräyksellä. Omaisilla ei kuulemani mukaan ollut sana- ja symbolivalinnan kanssa mitään tekemistä.

Säilyäkseen hengissä yli kolme vuotta metsissä viettäneen Nikolain olisi tarvinnut vältellä etsintäpartiota enää neljä päivää, koska aselevon tultua menettelytavat metsäkaartilaisten suhteen muuttuivat ja akuutti hengenvaara väistyi. Vaikka rintamakarkuruutta ei käykään puolusteleminen, nuoren poliisin virkaintoisuus enää sodan tässä vaiheessa ihmetyttää. Olisi antanut karkurin mennä, olisi säästynyt ottamasta ihmishenkeä omalletunnolleen. Niinkin asiaa voi ajatella, että omalta rintamapalvelukselta poliisin toimensa vuoksi säästynyt nuori mies tuli nyt suolanneeksi talvisodan veteraanin.

Sitä olen joskus miettinyt, missä vaiheessa Nikolai sai tietää Eenokin kaatumisesta. Kovinkaan usein karkurit eivät voinee kylillä käydä, joten sekin on mahdollista, että tieto pikkuveljen kuolemasta tavoitti hänet tuon saman, hänen omaan ampumiseensa päättyneen käynnin aikana.

Nolkytluvusta

2010-01-07T13:33:00.004+02:00

Alla eilinen (6.1.2010) kolumnini Turun Sanomista, jossa osaksi kalastellaan samoilla vesillä kuin neukkurytkykirjoituksessa.

Nosarinostalgiaa

Kestää 10–15 vuotta, ennen kuin ryhdymme jäsentämään mennyttä aikaa vuosikymmenenä. Nykyisin nähdään jo 1980-luvun olennaisimmat piirteet: kulutuselektroniikka (videot, cd-levyt, mikroaaltouunit, kotitietokoneet), AIDS, Kylmän sodan loppu, kivipestyt farkut, olkatoppaukset ja Boy George. 1980-luku näyttää vanhentuneen kuin hyvä viini; vasta aika on tuonut sen parhaat ominaisuudet esiin. Aiemmin mauttomuutensa vuoksi kauhistellusta kasarityylistä on tullut nostalgisen retroilun kohde.

Mielikuvat 1990-luvusta eivät ole yhtä vakiintuneita, mutta usein ysäristäkin puhutaan jo omana aikakäsitteenään. Tuolloin mieleen painuivat muun muassa Neuvostoliiton ja apartheidin loppu, Suomen EU-jäsenyys ja jääkiekon MM-kulta, Spice Girls, kännyköiden ja internetin läpimurto, Baywatch, grunge, flanellipaidat ja lävistykset. Ysärinostalgiaakin on jo pitkään ollut havaittavissa.

Mitä jää mieliin 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä? Vielä sillä ei ole edes yhtä nimeä – ensikymmenluku (Suomen kielen lautakunnan suositus), nollakymmenluku, 0-kymmenluku, nolkytluku, ensari, nollari vai nosari? 1920-luku oli iloinen, 1960-luku vapaa, 1970-luku politisoitunut ja 1980-luku hedonistinen, mutta millaisena muistellaan nolsarin henkistä ilmapiiriä vuonna 2040?

Ainakin tullaan muistamaan 11.9.2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa ja ilmastonmuutoksen murtautuminen yleiseen tietoisuuteen. George W. Bush ja monet muutkin ennustelivat islamistiterroristien ja vapaan maailman kamppailusta uuden vuosisadan Kylmää sotaa. Irakissa maailmansheriffi löi lapionsa kuitenkin niin happamaan kamelinlantaan, että terrorismisodan mielekkyyden epäily pani republikaanipatrioottienkin niskat punoittamaan.

Afganistanissa on sodittu lokakuusta 2001 alkaen, Irakissa tulee pian täyteen seitsemän vuotta. Joukkotuhoaseiden ohella kadoksissa ovat yhä niin Osama bin Laden kuin demokratiakin. Vuosikymmenen lopulla toivo näytti uskaliaasti päätään, kun Teksasin valkoinen mies luovutti taakkansa Barack Obamalle. Amerikkalainen unelma sai takaisin Vietnamin viidakoissa ja Babylonian aavikoilla ryvettynyttä uskottavuuttaan, minkä tulkinnan vahvisti myös Nobel-komitea.

Obaman kuherruskuukautta pidemmäksi kuitenkin osoittautui syyskuussa 2008 alkanut globaali talouskriisi, joka rahoituslaitosten ja autotehtaiden lisäksi uhkaa nielaista jo kokonaisia maita. Meillä brändityöryhmät kiillottavat kilpailukyvyn ja innovaatioiden julkisivua samaan aikaan kun julkinen terveydenhuolto uhkaa romahtaa ja opettajia palkitaan PISA-menestyksestä lomautuksin. Mihin ei burana auta, sen hoitavat valtionhallinnon tehokkuusohjelma ja viikatemies. Olisiko tässä mallissa se uusi nokia, jota voitaisiin maailmalle viedä, jos turvediesel ja puupelletit eivät kampeakaan meitä ylös suosta?

Aikakaudet henkilöityvät niiden pinnalle nostamissa yksilöissä. Suomessa 1970-luku kuului Lasse Virenille ja Kristiina Halkolalle, 1980-luku Pertti ”Spede” Pasaselle ja Matti Nykäselle, ja 1990-luku Lola Odusogalle (nykyisin Wallinkoski) ja Esko Aholle.

Nolkytluvun kasvoiksi ovat tarjolla ainakin Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Kimi Räikkönen, Martti Ahtisaari ja Lordi. Aika näyttää, kuinka kovan haasteen heille heittävät esimerkiksi Kola-Olli, BB-Minna, Idols-Agnes, Diili-Jethro ja Talent-Markku. Mukaan saattavat kiilata myös tekstiviesti-Tukiainen ja pääministerin morsian.

Talkshow-isäntä Conan O’Brien kertoi taannoin ohjelmassaan raportista, jonka mukaan ilmaston lämmetessä New Jersey peittyisi osittain veden alle. Huonot uutiset: osa kaupungista jäisi yhä pinnan yläpuolelle. Toivottavasti naurattaa vielä 2020-luvullakin. Ui peremmälle, sanoi jääkarhu pingviinille.

Made in Finland: karseita rytkyjä

2010-01-05T13:59:00.020+02:00

Suomalaisia vientinäkymiä koskevan nettisurfauksen tuloksena törmäsin eilen mielenkiintoiseen valtiopäiväasiakirjaan, hallituksen esitykseen 194 vuoden 1991 valtiopäiviltä (HE 194/1991 vp). 21. marraskuuta 1991, siis juuri Neuvostoliiton hajoamisen alla, päivätty asikirja koskee lakiesitystä "vaatteiden tullittomasta maahantuonnista eräissä tapauksissa", ja sen perusteluissa löytyy varsinaisia helmiä. Muutama sitaatti:

"Alan viennin kehitys on oleellisesti riippunut myyntimahdollisuuksista Neuvostoliiton markkinoille ja viime kädessä raakaöljyn hinnan kehityksestä" - eli mitä enemmän öljystä maksettiin, sitä enemmän tekstiilejä clearing-oloissa matkasi itärajan taakse.

"1980-luvun alussa on vaatetusvienti Neuvostoliittoon paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta ylittänyt miljardin markan vuosiarvon." - mitään nappikauppaa ei käyty, sillä vaatteiden osuus Neuvostoliiton-viennistä pyöri 1980-luvulla vajaassa kymmenessä prosentissa, itäviennin osuus kokonaisviennistä puolestaan oli parhaimmillaan jopa yli 25 %

"Neuvostoliiton taloudelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset heikentävät oleellisesti vaatteiden vientinäkymiä lähitulevaisuudessa. Suomen vaatetusteollisuus ei ole pystynyt korvaamaan idänviennin supistumista lisääntyvällä viennillä länsimarkkinoille." - Yksinkertaisten vaatteiden massavalmistus isoissa sarjoissa oli nopea ja tehokas mutta länsimarkkinoilla kilpailukyvytön tuotantostrategia.

Se, mikä kelpasi Sergeille ja Svetlanalle, saattoi vielä kelvata Ladalla ajeleville Taistolle ja Tuulalle. Sen sijaan Åkelle ja Annalle suomalaisen vaateteollisuuden idänmalliston helmet olivat kauhistus, Davidista ja Susanista tai Pierrestä ja Émiliestä puhumattakaan. Neukkulassa kaupassa oli tarjolla maksimissaan kolme eri vaihtoehtoa vaatteesta, kaikki tasaisen kaameita, lännessä pukeutumisella ilmaistiin yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta. Neuvostoliitossa Suomi-kuosien ei ollut tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa, eikä vuosikymmeniä hyvin palvelleita tuotanto- ja kaupankäyntitapoja käynyt yhdessä yössä muuttaminen.

Idänkaupan romahdus yhdistyi kotimaisen kysynnän laskuun, kun yhä useampi Suomessa ostettu vaate oli tuotu Italiasta, Portugalista, Kiinasta tai Hong Kongista. Palkkakustannusten nousu sai monet vaatevalmistajat siirtämään tuotantonsa pois Suomesta. 1980-luku ja sitä seurannut lama olivat sektorille tuhoisiaa: vaatteiden parissa ahertanut työvoima väheni puolessatoista vuosikymmenessä 60.000:sta vain noin kahdeksaan tuhanteen.

Ne harvalukuiset neuvostokansalaiset, jotka pääsivät ennen vanhan komennon kukistumista Suomessa vierailemaan, pystyi välittömästi tunnistamaan pukeutumisesta. Kylmän sodan aikana ylipäätäänkin yksi makeimpia naurunaiheita lännessä olivat kommunistimaiden rumuudessaan ikimuistoiset vaatteet. Suomessakin monet pilkkasivat neuvostonaapurien vaatimattomia vaateparsia estoitta ja taivastelivat sitä surkuhupaisaa kontrastia, joka vallitsi kommunismin suurvallan kansainvälispoliittis-sotilaallisen arvovallan ja sen kansalaisten ankean ulkoasun välillä. Votkaturistien tarinat sukkahousujen, nahkatakkien ja farkkujen voimalla harjoitetusta kulttuuri-imperialismista tarjosivat mukavasti balsamia talvi- ja jatkosodissa kolhitulle kansalliselle itsetunnolle.

En tiedä suomalaisten Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella viemien vaatteiden kokonaisarvoa, mutta jos se 1980-luvun yksittäisinä vuosina ylitti miljardin markan rajan, voisi arviona heittää yhteissumman pyörineen 20-30 miljardin 1980-luvun alun markan tietämissä. Edullisin ehdoin ja kysynnältään taattuna jatkunut idänkauppa tarjosi Suomelle ne tikapuut, joita pitkin sen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä onnistui nousta ennätysvauhdilla maailman vauraimpien maiden joukkoon. Ilman idänkauppaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen olisi ollut huomattavasti komplisoidumpi juttu.

Piston sydämessäni tuntien tajuan nyt, että osan minun vastaanottamistani neuvola- ja peruskoulutuspalveluista rahoittivat suomalaisia vaatteita ostaneet neuvostokansalaiset. En epäile suomalaisen vaateteollisuuden laadukkuutta siinä, etteivätkö YYA-veljiemme päälle päätyneet vaatteet olisi olleet lämpimiä ja käytännöllisiä, mutta kai esteettisillekin arvoille on jotain painoa pantava?

Ymmärrän vihdoin, että oman hyvinvointivaltiolapsuuteni ja -nuoruuteni kolikon kääntöpuolena olivat harmaassa moskovalaisessa kadunkulmassa vesisateessa värjöttelevän, Moskvitsien ja Volgien pakokaasuja keuhkoistaan kakovan, yrittäjävaistoltaan nujerretun ja perusoikeuksiltaan alistetun kanssaihmisen päälleen vaihtoehtojen puutteessa kiskomat erotiikankarkoittimet. Rub it in their faces, sanoisi anglosaksi tässä kohtaa. Kyllä neuvostotodellisuudessa olisi ollut kyllin kestämistä ilman teryleenihousujakin!

Tämän taustan huomioiden ei ollut ihme, että kun venäläiset 1990-luvulla ryhtyivät hyvittämään vuosikymmeniä nöyryytettyä muotitietoisuuttaan, he katselivat aivan jonnekin muualle kuin Suomen suuntaan. Hyvien aikojen ikuisuuteen luottanut suomalainen vaateteollisuus korisi kuolintuskissaan teryleenit kourassaan, ja sen pihalle potkimat kymmenettuhannet työntekijät kärvistelivät laman kourissa. En kuitenkaan tiedä, riittikö tämäkään tasoittamaan tilejä.

Olisikohan meidän idänkaupan tarjoaman taloudellisen tukijalan varassa ruokittujen, rokotettujen ja koulutettujen pullamössösukupolven edustajien esitettävä entisille neuvostokansalaisille historiallinen anteeksipyyntö niistä esteettisistä ja itsetunnollisista kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joita me Kylmän sodan vuosina olimme heille aiheuttamassa? Ennen kuin tuomitset ajatuksen yliampuvana, katsopa läpi alla olevat kuvat. Osa kuvissa näkyvissä asusteista on suomalaisten valmistamia, ja neuvostokansalaiset joutuivat pulittamaan niistä vaatimattoman tulotasonsa huomioiden pitkän kopeekan.

Suomen tie pohjoismaaksi

2009-12-14T08:52:00.004+02:00

Myönnän radiohiljaisuuden venähtäneen pitkäksi ja kiitän runsaista kommenteista. Tunsin piston sydämessäni viikonloppuna, kun blogini sai positiivista huomiota yhdeltä valtakunnan kovimmista Mikkelin Jukurit-faneista eli IS:n Tuomas Manniselta hänen lähinnä Heikki Ylikangasta käsitelleessä kolumnissaan. Toisin kuin emeritus, en aio poistaa blogiani verkosta, enkä moderoi kommenttejakaan. Vuosien saatossa lienen poistanut jälkikäteisesti vain muutaman kommentin, ja silloin syynä on ollut rasistisvoittoinen täydellisesti asian vierestä puhuminen (aina kyseessä yksi ja sama henkilö) tai sitten nämä englanninkieliset muita ties mitä saitteja mainostavat roskapostityyliset kommentit.

Kesässä 1944 taitaa riittää käsiteltävää vielä Ylikankaan ja Meinanderin jälkeenkin. Viime aikoina olen itse yrittänyt lähestyä aihetta vähän laajemmasta kulmasta, kun olen opettanut Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman vuosittaista luentosarjaani, nyt toista vuotta peräkkäin megalomaanisella otsikolla "History of the Baltic Sea Region in the 20th Century". Alueen tapahtumahistoria on katettu jo aiemmassa luentosarjassa, joten olen voinut omassa osuudessani keskittyä historialliseen spekulointiin.

Yritys tarkastella Saksan, Venäjän, Ruotsin, Tanskan, Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan historioita yhdessä ja samassa 24 tunnin tarinassa Itämeren tarjoamalta alueelliselta näkökulmalta on hyvin haasteellinen mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Suurena kysymyksenäni on ollut etsiä sellaisia korkean tason muuttujia alueen historiassa, jotka parhaiten selittäisivät kansallisten kehityskulkujen saamat erilaiset suunnat.

Suomen historia muodostaa tämän näkökulman sisällä kenties kaikkein erikoisimman tarinan. Maa aloitti 1900-luvun osana sitä puolalais-baltialaista maaryhmää, joka 1920-luvun taitteen molemmin puolin itsenäistyi tsaari-Venäjän alta ja jonka Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa pelasti joutumasta toisen imperiumin vallan alle. Vuodet 1918-1921 olivat näiden valtioiden historiassa täynnä erilaisia pienemmän mittaluokan sotilaallisia konflikteja niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisia vastaan, yhtenä näistä Suomen sisällissota 1918.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä merkittävämmältä selittävältä tekijältä sotien välinen poliittinen kehtiys vaikuttaa. Puola ja Liettua irtautuivat demokratiasta jo 1926, Viro ja Latvia 1934, Suomi ei missään vaiheessa, vaikka toki kovasti porvarillinen ja oikeistolainen olikin, ja vaikka yritystä tähän suuntaan Kosolalla ja kumppaneilla olikin. Lapuan liike, kommunistilait ja IKL noudattivat täysin yleiseurooppalaisia kehitystrendejä, tapahtumien lopputulema sen sijaan ei. Siinä missä kaikissa muissa Itä- ja Keski-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa vedettiin salkoon autoritaarinen lippu, Suomessa sinniteltiin eteenpäin demokratian kanssa. Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää.

Itämeren alueen maiden historiallisten taloustunnuslukujen vertailu on kiehtovaa sekin. Tässäkin suhteessa Suomi vuonna 1920 on pikemminkin neljäs Baltian maa (jollaisena se toki Neuvostoliitossa nähtiinkin vielä syksyllä 1939) kuin pohjoismaa. 1930-luvulla Suomi alkaa tehdä kuitenkin eroa (kenties Viroa lukuunottamatta) balttilais-puolalaisiin valtiosisariinsa, ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana, Puolan muututtua kommunistiseksi ja Baltian maiden neuvostotasavalloiksi, ero kasvaa kasvamistaan.

Itämeren piirissä hahmottuu 1900-luvun osalta kolme selvästi toisistaan erottuvaa historiallista valtioryhmää ja historiallisen kokemuksen muotoa, jotka luentosarjassani nimesin suurvalta-totalitaariseksi, skandinaavis-demokraattiseksi ja itäiseksi autoritaaris-alisteiseksi ryhmäksi. Suomeksi käännettynä termit kuulostavat vielä kömpelömmiltä kuin englanniksi, mutta ensimmäisesessä ryhmässä on tietysti kyse Saksasta ja Venäjästä, toisessa Ruotsista, Tanskasta ja Suomesta, kolmannessa Puolasta ja Baltian maista.

Mielenkiintoisimpia ovat tietysti siirtymät ryhmien välillä. Suomi ei ole täysin vailla itäisen autoritaaris-alisteisen ryhmän tunnusmerkkejä, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä selvemmin se oli demokraattinen pohjoismaa. Kansallisen historiamme kannalta mielenkiintoisin kysymys on se, mitkä olivat ne yksittäiset tekijät, joiden ansiosta Suomi onnistui välttämään Itämeren itä- ja etelärantojen maiden raskaan kehityksen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tätä poikkeuksellista historiallista reittiä on yhä useammin selitetty lähes yksinomaan toisen maailmansodan torjuntavoiton eli täydellisen sotilaallisen tappion välttämisen kautta, mikä tietysti onkin yksi perusedellytyksistä. Talvisodan 70-vuotismuistopohdinnoissa on kiitettävästi muisteltu myös "talvisodan hengen" eli kansallisen eheytymisen syitä. Oikeistoautoritaarinen Suomi olisi tullut 1939-1940 jyrätyksi.

Ruotsin ja Tanskan menestystarinoiden takaa paistaa vahvasti läpi maiden kompromissihakuinen poliittinen kulttuuri, jossa eri poliittisia puolueita yksittäisissä kysymyksissä ilmenevistä näkemyseroista huolimatta liitti toisiinsa yhteinen näkemys pitkän linjan kehityksen tärkeimmistä tavoitteista. Tällaista visiota tai ainakaan laajaa tukea sille ei löytynyt Baltiasta tai Puolasta. Suomessakin sellaisen kehittymiseen tarvittiin vuoden 1918 ja toisen maailmansodan yhdistetyt tapahtumat. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taustalta löytyy vahva poliittinen keskikenttä, joka kykenee sekä näkemään ryhmäkohtaisten intressien yli ja ohi että vastustamaan äärilaidoilta, niin oikealta kuin vasemmaltakin, nousevia kumouksellisia muutospaineita.

Hyvä kysymys on, oliko 1970-luvun konsensuskulttuuri ilmaus tästä skandinaavisesta valtioviisaudesta vai liittyikö se sittenkin enemmän suomettuneisuuteen, siihen, että kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon. On hyvä muistaa sekin, millä ilmansuunnalla sijaitsi se ulkomaankaupallinen kivijalka, joka merkittävältä osaltaan mahdollisti Suomen sodanjälkeisen nousun maatalousvaltaisesta maasta jälkiteolliseksi palvelu- ja informaatioyhteiskunnaksi. Yhteistyö veljeskansojen miehittäjän kanssa on ollut Suomelle tuottoisaa puuhaa useammankin kerran.

Maantiede näyttäisi loppujen lopuksi selittävän lähes masentavan paljon. Puola ja Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän valtapiirien välimaaston keskiosassa ja niiden välisten hyökkäysreittien varrella, ja ovat kaiken lisäksi hyvää panssarivaunumaastoa. Jossain muualla sijaitessaan Puola olisi voinut 1900-luvun mittaan nousta kukoistavaksi keskitason eurooppalaiseksi valtioksi, nyt se aina kriisin koittaessa joutui ensimmäisenä tallatuksi ja alistetuksi, niin kuin tietysti jo aiempinakin vuosisatoina. Vaikka esimerkiksi presidentit Paasikivi ja Koivisto usein viittasivat Suomen maantieteelliseen asemaan jos ei nyt haittatekijänä niin ainakin kovasti rajoittavana tekijänä, kyllä tämä asema kiistatta esimerkiksi toisessa maailmansodassa pelasi Suomen hyväksi, kun ajattelee, mikä oli välivyöhykkeen eteläisemmillä osilla sijanneiden maiden kohtalo.

Suomen historiassa usein liian vähälle huomiolle jäävä seikka on Ruotsin läheisyyden hiljainen vaikutus. Baltian mailla tai Puolalle ei niitä kohti länttä näkymättömän magneetin tavoin vetänyttä omaa Ruotsiaan ollut. Ruotsin puolueettomuudella oli jo 1930-luvulla historiallisen linjansa pituuden vuoksi sellaista uskottavuutta, joka Suomen osalta jäi täysin haaveeksi. Samalla tavoin kuin epäusko Suomen puolueettomuuden aitouteen (tai ainakin maan kykyyn varjella sitä eurooppalaisen kriisin koittaessa) oli Stalinille tärkein syy ryhtyä ratkomaan suhteitaan pohjoiseen länsinaapuriinsa sotilaallisesti, luottamus Ruotsin puolueettomuuden jatkuvuuteen antoi neuvostodiktaattorille pelivaraa olla toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkiselvittelyissä Suomen suunnalla armollisempi. Tämä oli hänelle tietysti sitäkin helpompaa, kun maa oli ainoana Saksan koalitiossa taistelleista maista jäänyt miehittämättä. Jos ainakin puolueettomuuden julkisivun säilyttäneen Ruotsin tilalla olisi ollut esimerkiksi Saksan koalitiossa taistellut Ruotsi, ei Stalinilla olisi ollut varaa pysäyttää kesän 1944 Suomen-vastaista suurhyökäystä.

Tältä kannalta ajateltuna voisi jopa heittää ilmoille kryptisen kysymyksen, oliko kesä 1944 sittenkin enemmän seuraus kuin syy?